Valehtelijan tutkimuksia

 

Tavallinen joulukuinen työpäivä. Istun työhuoneeni mahonkisen kirjoituspöydän ääressä ja kaadan lasiini kahdentoista vuoden ikäistä Bowmorea. Sallin itselleni tämän pienen ylellisyyden maittavan lounaan jälkeen.

Avustajani, jonka olen palkannut tekemään taustatutkimusta kirjojani varten, koputtaa oveen. Hänen korkonsa naputtavat puulattiaa kun hän kävelee jakkupuvussaan luokseni. Hän yskäisee kämmeneensä. Sitten hän kertoo paikkakunnalla asuvasta miehestä, joka levittää tietoa siitä, kuinka meni väliin, kun joukko maahanmuuttajia yritti ryöstää vanhan pariskunnan.

”Saatat tuntea hänet”, avustajani arvelee. Hänen siroluisille kasvoilleen muodostuu vakava ilme, kun hän sanoo miehen nimen. Se on minulle tuttu. Mies menneisyydestäni. Entinen kehonrakentaja, kokoa jääkaappipakastin. Toiminut portsarina, kauppaa nykyisin sekalaista tavaraa.

Avaan nettiselaimen. Lyhyen etsimisen jälkeen löydän miehen uusimman päivityksen. Siinä mies kertoo, kuinka muutama mamuista - kuten hän ilmaisee - pakeni kuin villieläimet savannilla hänen saapuessaan paikalle. Yhden ryöstäjistä hän sai kellistetyksi maahan ja istui tämän päälle. Toisen ryöstäjän mies lukitsi vapaaksi jääneellä kädellään. Sitten hän jäi vain odottamaan poliisien saapumista paikalle.

Huomaan, että monet pitävät miehen kirjoituksesta. Kiittäjien ja seläntaputtajien rivi ei ole lyhyt. Kirjoitusta on jaettu miehen omien sanojen mukaan eteenpäin 1700 kertaa. Hän toteaa olevansa tärkeällä asialla kertoessaan kokemastaan.

Sytytän sikarin ja nousen seisomaan. Katson ikkunasta tihkusateista maisemaa ja sulattelen lukemaani.

Me kirjailijat kirjoitamme tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta voisivat olla. Ne eivät saa olla epäuskottavia, vaikka tosielämä on välillä uskomatonta. Totuutta on tarpeen vaatiessa lantrattava.

Miehen tarinassa mietityttää muutama asia. Lyhyeen tekstiin mahtuu useita epätodennäköisiä tapahtumia. Ryöstö on harvinainen asia kotikaupungissani. Samoin se, että joku osuu paikalle ja keskeyttää rikoksen, varsinkin kun ryöstäjiä on monta. Yhden miehen voi pitää niskalukossa aloillaan, mutta entä kaksi? Näen mielessäni kohtauksen toimintaelokuvasta ja ammattitappajasta, joka ei hengästy ja saa naarmuja, vaikka hän taistelee minuuttien ajan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joskus lopetan kirjan lukemisen siihen, kun liian mielikuvitukselliselta tuntuva kohta estää uskomasta tarinaan, jonka tiedän olevan keksityn. Ristiriitaista, myönnän.

Jätän sikarin lepäämään marmoriseen tuhkakuppiin ja päätän tehdä hieman tutkimuksia. Aion selvittää, onko epäilyksissäni perää. Otan pikkutakkini povitaskusta iPhonen ja soitan poliisille. Esittäydyn toimittajaksi. Kun puheluani on siirretty muutaman kerran henkilöltä toiselle, saan kuulla rikoskomisariolta, että yhtään poliisipartiota ei ole lähetetty pidättämään vanhuksia ryöstäviä maahanmuuttajia.

Tapaus on selvitetty. Sammutan sikarin ja tyhjennän viskilasin. Kirjoittaja oli toiminut kuin kirjailija. Hän keksi tapahtuman, jota ei ole tapahtunut, mutta kirjailijasta poiketen teroitti kynänsä kiihottaakseen ihmisiä toisiaan vastaan.

Tässä kirjoituksessa valehtelin monta kertaa. Viskini ei ole Bowmore, enkä polta sikareita työhuoneessani. Lounaani eivät ole maittavia. Minulla ei ole avustajaa, marmorista tuhkakuppia eikä mahonkista kirjoituspöytää. Ei kai kukaan sellaista tosissaan uskonut? En pukeudu työskennellessäni pikkutakkiin enkä omista iPhonea. Tuossa kuvan lasissakaan ei ole viskiä vaan kahvia ja sikarikin on vielä muovikääreissä. En soittanut poliisille vaan poliisi itse ilmoitti julkisuuteen, että miehen kuvaamaa, laajalle yleisölle levitettyä ryöstöyritystä ei ole tapahtunut. Samana päivänä kun poliisi kertoi meille aikuisille kuin pikkulapsille, että ihan mitä tahansa ei kannata uskoa, sankarin kirjoitus hävisi netistä. Silti yhä hänen läheisensä kiittelivät häntä sankariteosta.

Jouluyö, osa 3

Harri kuunteli, kuinka Niklas puhui. Sössötti. Välillä hän vastasi jotain ja nyökkäili. Hän vilkuili lapsiaan. Hän katsoi sohvaa, johon Niklas oli asettunut ja jonka Asta oli valinnut sen jälkeen, kun hän ja Harri olivat kiertäneet lähiseudun huonekalukaupat läpi pariin kertaan ja makoilleet kulmaratkaisuissa ja divaanien jatkopaloilla ja vertailleet kulutusta kestäviä kuoseja, jotka eivät menneet miksikään, vaikka niihin istahti kuusikymmentäviisituhatta kertaa. 

   Niklas oli istahtanut sohvalle luultavasti miljoona kertaa. Hän retkotti vetelänä kuin spagetti keitinvedessä, ja oli vain ajan kysymys, milloin hän valahtaisi lattialle ja jäisi niille sijoilleen.

Mies olisi käynyt sohvatyynystä. Lattiatyynystä. 

   ”Tonttu, tonttu, tonttu”, Emma hihkui ilmestyessään olohuoneeseen. ”Minä näin sen. Ikkunasta. Ihan varmasti minä näin.”

   Tytön alla oli tällä kertaa potkimalla liikkuva mopo. Sen täytyi olla uusia hankintoja. Niklaksen ostoksia. Tietenkin. 

   Emmalla olisi ollut myös formula, jonka sisälle mahtui istumaan. Siinä oli ladattava akku ja kaasupoljin. Sen kun painoi pohjaan, niin auto ampaisi liikkeelle. Siinä vasta kunnon vehje. Kun Harri oli tuonut ostoksen kotiin, Asta oli huokaillut, ettei se mahtuisi mihinkään. 

   ”Tontun vai”, sanoi Niklas. ”Sehän on mahtavaa. Kuinka ihmeessä onnistuit huomaamaan sen?” 

   ”Onpa sinulla tarkat silmät”, Harri sanoi. 

   ”Minä en ole vielä nähnyt tontun tonttua tänä vuonna”, Niklas leperteli. ”Ellei se yksi tyyppi peilissä ollut sitten sellainen”, hän sanoi ja naurahti päälle. 

   

Emma lähestyi Harria ja Niklasta, ja Harri ajatteli, että nyt oli hänen hetkensä. Hän kaappaisi tytön syliinsä mopon selästä ennen kuin tämä karkaisi muihin puuhiin. Hän ottaisi tytön itselleen, hetkeksi vain, kutittelisi sängellään tämän poskea ja saisi hänet hihittämään.

   Hänellä oli ikävä Emman kiherrystä. Se oli musiikkia, jota kuuli liian harvoin. Kerran kun hän oli nostanut Emman syliinsä ja keinuttanut tätä kuin laivaa aallokossa, Emil tuli jonottaman saadakseen samaa käsittelyn. Harri oli saanut pojan tuskin ylös, kun tämä jo ripustautui kaulaan kiinni ja kuristi niin, ettei Harri meinannut saada henkeä. 

   ”Missä sinun formulasi on?” Harri kysyi ja ojensi Emmalle kätensä, mutta tyttö ei tarttunut siihen. ”Näytätkö isälle, miten sillä ajetaan? Näytä millaista vauhtia sillä pääsee.” 

   Emma ajoi Harrin käden ohi. Hän hylkäsi moponsa ja kapusi sohvalle, selitti jotain sekavaa tonttuhavainnoistaan kunnes alkoi tasapainotella Niklaksen polvilla selkä Harria päin. 

   ”Oletko hurjastellut sillä viime aikoina?”Harri yritti vielä.

   ”En.” 

   ”Miksi et? Onko se rikki? Minun pitää vilkaista sitä, niin pääset taas ajamaan. Sitä pitää käyttää välillä varikolla.” 

   ”En, en, en”, sanoi Emma. 

   ”Vietiin se autotalliin”, Niklas sanoi. ”Ei sillä ollut oikein käyttöä.” 

   Emma tarttui Niklasta käsistä kiinni ja kyykistyi valkoisissa sukkahousuissaan ponnistusasentoon. 

   ”Ollaan taas sitä”, Emma pyysi. ”Sitä että Emma hyppää – nyt!” hän ohjeisti itse itseään ja ponkaisi ilmaan.

   Harri mietti, kuinka Asta pärjäsi parisuhteessa pomppulinnan kanssa. Miehen reidet olivat jouset. Ne olivat kaksi sulanutta joulukinkkua, joista kumpikaan ei mahtuisi paistumaan tavallisessa söhköuunissa.

   

Harri tyhjensi lasin ja nousi tuolista. 

   ”Nyt minun täytyy mennä.” 

   ”Mikä kiire tässä muka on?” Niklas sanoi katsomatta Harria. ”Kaadetaan sinulle vielä lasillinen.” 

   ”Ei kiitos. On tosiaan aika monta paikkaa käymättä.” 

   ”Älähän hoppuile mihinkään.” 

   ”Kyllä minä nyt lähden.” 

   ”Uudestaan”, Emma hihkui. 

   ”Vielä kerran – näin”, Niklas sanoi. Hänen otsalleen oli noussut hikihelmiä, vaikkei hänen tarvinnut itse hyppiä. ”Näin, näin, vielä kerran näin. Se oli komea hyppy.”

   Pesäpallomaila oli hylätty lattialle. Harri poimi sen käteensä ja pyöritteli sen vartta, naputteli kämmentä vasten.

   Sitten hän vain piteli sitä. Puristi lujaa. Heitti sen kevyesti ilmaan ja otti kiinni kuin hutunkeitossa, selvitti, kumpi nyrkki voitti kilpajuoksun huipulle. Kämmen oli kostea ja sormenpäät valkoiset. Television piirroshahmojen äänet sekoittuivat Emman kiljuntaan. Huoneessa oli riehuvan lapsen hien tuoksu.

   Harri hellitti otteensa mailasta ja jännitys ruumiissa purkautui. Maila oli vaahtomuovia. Hyvä niin. Todella hyvä. Harri laski sen nojalleen seinää vasten. 

   ”Hei, hei Emil”, hän sanoi poikansa luona. 

   ”Hei”, vastasi Emil. Hän seisoi ikkunan ääressä. Kädessä oli pipari. Sitä pureskellessa murusia satoi syliin. 

   ”Onko hyvää?” Harri kysyi. ”Maistuuko?”

   Emil otti piparin suusta ja näytti sitä isälleen. Se oli vastaus. 

   ”Oletko leiponut ihan itse?” 

   ”On se”, sanoi Asta. ”Sen mitä ehti taikinan syömiseltä.” 

   Harri ajatteli pyytää lähtöhalausta, mutta sitten hänen mieleensä tuli, että Emil saattaisi pysyä vain paikoillaan, että hän ei kuulisi tai ei olisi kuulevinaan isänsä toivomusta tai että hän juoksisi jostain syystä karkuun. Sitä hän ei olisi kestänyt, varsinkin kun Asta katseineen partioi selän takana.

   Harri kääntyi. Asta istui jakkaralla kädessään samanlainen lasi kuin Harrilla oli ollut. Hän oli kaatunut arvatenkin konjakkia myös itselleen.

   Hän oli edelleen kaunis. 

   ”Ei muuta kuin hyvää joulua”, Harri sanoi. Hän pujotti kengät jalkoihinsa ja etsi naulakosta takin. ”Nähdään ihan kohta, Emil. Nähdään ensi viikolla.” 

   ”Ensi viikolla”, Asta toisti kuin vakuudeksi.

Harri painoi oven kiinni. Siihen kiinnitetyssä kyltissä luki yksi oikea ja yksi väärä sukunimi.

Taivaalta leijaili hiljakseen hiutaleita. Kaikki ympärillä oli kauniin valkoista ja satumaista, mutta Harri ei osannut ihastella tuiskun kuorruttamia runkoja ja oksia, jotka kaareutuivat lumen painosta. Kun hän saapui metallisessa kipossa poukkoilevan ulkotulen kohdalle, hän tyrkkäsi varpaankärjellä jäisen luminokareen steariinijärveen. Se rätisi aikansa ja hävisi, ja liekki nousi taas tuulen vietäväksi välittämättä yllättävästä häiriötekijästä. 

   Talon ohiajavan auton ratin takana oli naamansa ja partansa rinnuksille laskenut joulupukki. Harri tiesi, että ajelisi autollaan vielä pitkään autioita teitä ja näkisi lisää punaisiin nuttuihin pukeutuneita kuskeja ennen kuin menisi tyttöystävänsä luo, naisen, joka oli oikeastaan syynä tähän kaikkeen ja joka ei pitäisi siitä, että Harri viipyi matkallaan. Hän kääntyi ja vilkutti ikkunaa kohti, vaikkei ollut varma siitä, katseliko kukaan hänen poistumistaan.

THE END 

Jouluyö, osa 2

Niklas Björkmanin laelta kaljuuntunut pää lähestyi välioven ikkunaa ja ilmestyi tuulikaappiin. Huomatessaan ovella seisovan Harrin hän ei näyttänyt hämmästyneeltä eikä harmistuneelta. Hän oli oma tyytyväinen itsensä, joka yritti tulla juttuun jokaisen kanssa ja joka onnistui yleensä aikeissaan.

   Harrin mielestä mies muistutti pahvista mainoskuvaa, joka tervehtii asiakkaita yhden elektroniikkamyymälän hälytinportin vieressä. Sille teki mieli piirtää tussilla sänkeä ja mustata hampaat harvemmiksi. 

   Niklas kätteli Harrin.

    ”Mitä mies.”

    ”Joulupukin asioilla ollaan.”

    ”Niin tietysti.” 

   ”Ajattelin piipahtaa, kun pukin reestä tipahti muutama paketti. Osuin onneksi paikalle poimimaan ne talteen, sillä toisessa luki Emilin ja toisessa Emman nimi.”

   Harri valitsi sanat huolella, sillä hän huomasi peilin kautta, että Emil seisoi nurkan takana. 

   ”Mieshän on ihan jäässä.” 

   ”Ei tässä mitään.” 

   ”Tärinä tuntuu täällä asti. Tulehan sisään ovenraosta”, Niklas sanoi. ”Pieni paukku saattaisi maistua. Tilkka lämmikettä, eikö vain?” 

   ”Harri oli juuri lähdössä”, Asta sanoi. ”Harrilla oli jotain menoja.” 

   ”Sisään nyt siitä. Ei kai tässä mikään kiire ole. Jouluaattona.”

   Harri vilkaisi Astaa. 

   ”En tiedä. Olisi muitakin paketteja, jotka pitäisi palauttaa oikeille omistajilleen.” 

   ”Ymmärrän”, sanoi Niklas. ”Pukille riittää kysyntää”, hän lisäsi ja iski silmää. Hän harrasti sitä, hänen silmänsä vilkkuivat usein. Harri ei hallinnut sellaista. ”Mutta hyville tienesteille niissä hommissa pääsee. Sen kun kuuntelee laulun tai pari ja istuttaa lasta polvella. Se on kymmenen minuuttia per paikka ja kiitos ja näkemiin, niin olen kuullut. Ja kouraan työnnetään eteisessä satanen. Siihen varainsiirtoon ei verottaja ehdi väliin.” 

   ”En minä sitä. Niistä hommista olen kieltäytynyt”, Harri sanoi. ”Sattuu vaan olemaan aika paljon tuttuja, joiden luona olen luvannut käydä tänään.”

   Harri ajatteli tekemiään valmisteluja. Hän oli hankkinut rasian imellettyä perunalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa, josta ei erityisesti pitänyt, mutta jota joulupöydässä kuului olla. Hän oli paistanut kinkun, vaikka tiesi että suurin osa siitä jäisi syömättä. Rosolliakin oli, valmiiksi kuutioitua punajuurta, sipulia ja suolakurkkua ja niiden päälle kermaa, joka odotti vain että joku vatkaisi sen valmiiksi. Harri oli käynyt hakemassa torilta kuusen, mutta vain siksi, että lapset olivat tulossa joulun jälkeen. Emil ja Emma saisivat koristella sen. Harri oli hommannut palloja, suklaasydämiä ja hopeanauhoja, mutta kynttiläsarjaa ei vielä ollut eikä sillä ollut niin väliä, sen ehtisi penkoa pyhien jälkeen laareista, joihin kaupat tyhjensivät myymättä jääneen jouluromun. 

   Kuusesta tulisi komea. Se saisi kunnon keon koristeita oksilleen. 

   ”Sehän kiva”, sanoi Asta, tietäväinen ilme kasvoillaan, juuri sellainen jota Harri oli oppinut inhoamaan. ”Kiva, että tuttuja riittää.”

Niklas sulki ulko-oven ja alkoi auttaa takin Harrin yltä.

”Ihan kylmissään sitä ollaan. Jäät hetkeksi lämmittelemään ja sillä selvä.” 

   Harri istui nojatuolissa edessään lasillinen konjakkia. Litteällä ruudulla riehui häiriintyneitä piirroshahmoja, ja Harri mietti, kuuluivatko ne joulun ohjelmistoon vai pyörikö laitteessa jokin dvd.

   Avonaisia kansia ainakin lainehti vaalealla parkettilattialla. Katsottavasta ei ollut pulaa, mutta lapset eivät malttaneet keskittyä televisioon. Emil käväisi vähän väliä kurkistamassa sälekaihtimien välistä pihalle ja Harri arveli hänen pelkäävän hetkeä, jolloin pihalle ilmaantuisi liikettä. Emmalla oli menossa leikki, johon kuului olkapäille kääritty huopa ja isoveljen pesäpallomaila. Hän näytti ratsastavan sillä, mutta yhtä hyvin hän saattoi myös lentää. Hän kiiti olohuoneen, keittiön ja käytävän muodostamaa ympyrää mailan selässä, ilmestyi näkyviin ja katosi taas ja jätti jälkeensä ujelluksen. Välillä hän pysähtyi ja tyhjensi syljet suusta huuliharppuun, mutta töräykset hukkuivat kaiuttimien toistamaan mölyyn. 

   ”Turha toivottaa rauhaisaa joulua”, Niklas sanoi. 

   ”Niinpä.” 

   ”Ei sen tietysti niin rauhallinen tarvitsekaan olla. Se on turhaa puhetta. Saahan sitä olla menoa ympärillä.”

   Asta toi tarjolle vadillisen pähkinöitä, mutta palasi heti keittiöön. Harrin kokemuksen mukaan Asta ei viihtynyt siellä erityisen hyvin. Hänen entinen vaimonsa ei ollut innokas ystävystymään koneiden kanssa – eikä varsinkaan sellaisten, jotka liittyivät ruoan valmistukseen.

Harri mietti, huomasiko Niklas Astan äänettömän mielenosoituksen. Ainakaan hän ei näyttänyt olevan huolissaan siitä. 

   Tuskinpa hän oli huolissaan mistään. Huoli on joillekin vieras käsite. 

   ”Tavallaan minä pidän tästä”, Niklas sanoi. ”Jouluna tuntuu kuin olisi melkein itsekin lapsi taas.” 

   ”Totta.” 

   ”Jossain vaiheessa käy niin, että joulunvietosta kasvaa ulos. En osaa sitä paremmin selittää, mutta niin se vain on. Koko juhla alkaa tuntua tarpeettomalta. Sitä ajattelee, että se on vain mainosmiesten ja kauppiaiden keksintöä, ei sen kummempaa. Sille touhulle tulee sitten vähitellen allergiseksi. Ainakin minä tulin enkä ole ainoa. Sen voin sanoa. Mutta sitten, kun näkee lapset ja niiden odotuksen ja riemun, ajatukset muuttuvat kummasti. Sitä tajuaa taas, mistä koko jutussa on kysymys.” 

   ”Näin on”, Harri sanoi. Hän otti hörpyn ja mietti, kauanko jaksaisi vielä kuunnella tällaista soopaa.

Luultavasti Niklas yritti vain olla ystävällinen ja puhua kauniisti lapsista, jotka eivät olleet hänen. Silti hän asui heidän kanssaan. 

   ”Yhdessäolo on se juttu. Ja se, että kun antaa, niin saa. Eihän aikuinen enää lahjoja tarvitse eikä odota niitä edes saavansa.” 

   ”No ei.” 

”Vieläkö on firma pystyssä?” Niklas kysyi. Hän nosti jalkansa polven päällä ja heilutti tohvelia, jossa oli repeämä vasemman pikkuvarpaan kohdalla. Harri oli tunnistanut ne heti. Tohvelit olivat menneet rikki, kun Harri oli työntänyt ne jaloissaan ruohonleikkuria ja vetänyt ojaa siistiessään koneen varpaan päälle. 

   ”Vielähän se”, Harri vastasi.

   Emma ilmestyi taas olohuoneeseen mailansa kanssa. Hän kävi lällättämässä Emilille ja laukkasi karkuun. 

   ”Ja hyvin menee, vai? Remontteja riittää.” 

   ”Sähkötöitä.” 

   ”Niinhän se oli. Elektroniikan erikoismies”, Niklas sanoi ja iski jälleen silmää. ”Onhan se hyvä, että on lähipiirissä osaamista niin tietää saavansa apua, jos menee talo pimeäksi.”

   Lähipiirissä, Harri mietti. Hän mietti myös, millainen mies käyttää toisen miehen kenkiä, muttei keksinyt sellaiselle määritelmää. 

   Harri olisi halunnut tosiaankin auttaa. Hän olisi halunnut laittaa Niklaksen silmän kerralla kuntoon. Sitten sitä ei tarvitsisi räpytellä vähään aikaan kuin suuntavilkkua. 

   ”Yhdellä naapurilla meni pakkasilla lämmitysjärjestelmä sököksi ja pattereissa kiersi jäävettä”, Niklas sanoi. ”Ei paljon kaveria naurattanut.” 

   ”Ei varmaan.” 

   ”Kippis sähkölle. Ja sähkömiehelle. Kippis juhlista jaloimmalle.”

TO BE CONTINUED...

Jouluyö, osa 1

Harri vaihtoi pienemmälle vaihteelle ja antoi pakettiautonsa lipua valkotiilisen omakotitalon ohi toisen kerran muutaman minuutin sisällä.

   Vasen etuvalo oli sammunut. Auton ainoa toimiva silmä valaisi katua ja muhkeiksi nousseita lumipenkkoja. Ensilumi oli sulanut marraskuussa pois ja pitkälle joulukuuhun niskaan oli tippunut vain vettä ja räntää, mutta kun pakkaset olivat vihdoin alkaneet, taivas oli levittänyt vaalean untuvatäkin alastoman maiseman ylle ja kasvattanut sen päivä päivältä paksummaksi. Se teki kaupungista kauniimman kuin mitä se oli. 

   Satumaisen, mietti Harri. Vaikka ei hän satuihin uskonut. Eikä paljon muuhunkaan. Hän käänsi päänsä sivuikkunaa kohti. Auton rullatessa Harri katseli taloa ja sen edustaa, autotallin vierustalla leimuavia ulkotulia ja huurteista vuorimäntyä, jonka oksille oli kierretty valosarja. Sitten näkyviin tuli roskakatos, aita ja seuraava valkoiseksi muuttunut piha, joka muistutti edellistä pihaa ja kaikkia muita enemmän tai vähemmän valmiiksi rakennettujen talojen keskeneräisiä pihoja, joita oli vieri vieressä uudella asuinalueella silmukaksi kiertyvän kadun varrella.

   Ajelu sai riittää. Ei enää yhtään ympyrää. 

   Harri parkkeerasi punaisen Ducaton kadun varteen ja antoi moottorin käydä aikansa ennen kuin käänsi avainta. Etuvalo sammui, tärinä loppui, äänet vaimenivat.

   Harri istui hetken tekemättä mitään. Sitten hän sovitti päähänsä karvareunaista tonttuhattua ja vilkaisi peruutuspeiliin.

    Hän laski hatun takaisin penkille. Hän selviäisi ilmankin.

   Hänen ei tarvinnut turvautua temppuihin, eikä esittää muuta kuin mitä oli. Hän antaisi lahjat ja toivottavasti hyvää joulua. Helppo homma, hän oli ajatellut, mutta hän istui yhä paikoillaan, rutisti sylissään muovipussia ja siinä olevia paketteja ja katseli kuinka ikkunoihin alkoi muodostua hiljalleen läpikuultavaa huurua.

Entisessä elämässään Harri oli tilannut talopakettifirmoilta katalogeja ja maksanut valittamatta rakennusmessujen sisäänpääsymaksuja. Hän oli etsinyt satojen pohjapiirrosten joukosta täydellistä kotia, mutta enää hän ei jaksanut välittää pientaloja kuhisevista alueista eikä varsinkaan siitä, jonka keskelle oli ajanut autonsa. Ennen hän oli suunnitellut jopa iltalenkkinsä niin, että oli voinut tutkia, miltä kuvastojen esittelemät talomallit näyttivät pystytettyinä tai melkein valmiina, mutta ennen oli ennen, eikä sitä kannattanut ajatella.

   Silti hän ajatteli. Ajatukset tulivat ja menivät miten halusivat, kysymättä lupaa.

   Harrista oli sietämätöntä kuunnella omakotitalojen asukkaiden murheita, joita ei voinut sellaisiksi kutsua. 

   Hänen oli kuunneltava työn puolesta. Hänen täytyi nyökytellä ja ymmärtää, katsella myhäileviä ilmeitä, joita perheenisien naamoille ilmestyi heidän valitellessaan maalin tahrimissa verkkareissa, kuinka paljon aikaa puutarhan pohjatyöt vaativat ja mitä laittamista sisälle piti taas tehdä. Ja taas piti tilata sähkömies, jonka saapumista sai aina odottaa, ihan hyvin yksinkertaisen asennuksen olisi voinut hoitaa itsekin.

   Oikeasti he olivat poksahtamaisillaan onnesta. Oikeasti he hämmästelivät, kuinka etuoikeutettuja olivat saadessaan asua talossa, josta oli tullut omannäköinen. Mauton ja persoonaton. Saatuaan lapsensa petiin rakentajat istuivat saunassa oluttölkki kädessä ja silittelivät lauteita, jotka olivat ruuvanneet itse paikoilleen, muodikkaasti vinoon, tehneet epäkäytännöllisiä kulmia ja kaarteita. He häikäistyivät kattopaneeliin upotetuista lampuista, jotka muodostivat hikoilun ylle tähtitaivaan, hellivät hartioitaan hierovalla suihkulla ja vilkuilivat samalla horisonttiin, katonrajaan, ihailivat siinä juoksevia listoja ja niiden alta laskeutuvia laattoja, joita valitessaan he olivat käyneet vaimojensa kanssa kaikissa lähiseudun kaakelimyymälöissä ja väsyttäneet myyjät pyytämällä aina uuden tarjouksen uusista, ”sittenkin meidän kotiin paremmin sopivista” laatoista. 

   Kyllä Harri tiesi nuo jutut.

   Hän oli kuulunut joskus joukkoon ja päästellyt suustaan samaa soopaa.

Harri työnsi oven auki ja laskeutui ohjaamosta maahan muovipussi kädessä. Hän käveli verkkaisesti, mutta hidasti silti askeleita, kun määränpää lähestyi. 

   Pakkaslumi narahteli kenkien alla, suusta kohosi höyrypatsas. Kello oli hädin tuskin neljää. Silti oli täysi pimeys. Tai olisi ollut, jos puut ja pensaat kadun molemmilla puolilla eivät olisi loistaneet valkoisina, keltaisina ja punaisina, kaikkina väreinä, joina ulkovalosarjoja sai hankittua marketeista. Huurteiset oksat tuikkivat levottomina ja saivat tien muistuttamaan halvalla rakennettua joulumaata.

Harri tunsi olevansa väärässä paikassa. Jos hänessä olisi järkeä tallella, hän kääntyisi nyt, mutta ilmeisesti sitä ei ollut. Jatkaessaan matkaansa hän katseli ikkunapelleistä ja räystäslistoista laskeutuvia valokaapelien terttuja, jotka muistuttivat siitä, että oli olemassa sellainen asia kuin onni, ja että se asui aivan lähellä, juuri tässä, eikä aikonut väistyä sivuun vaikka sitä tultaisiin hakemaan pois. 

   ”Perkele”, Harri ärähti. Oli lähellä, ettei hän liukastuessaan mennyt nurin. Hiekkaa kyllä säästeltiin, vaikka katu oli kuin Disneyland, kulissia kulissin perään. Vain Coca Cola -rekkaa ohjastava pukki puuttui paikalta hohottamasta.

   Harrin teki mieli palata autolle ja hakea voimapihdit, viimeistellä jouluinen ilme katkomalla muutama piuha ja sammuttamalla edes poron muotoisena vilkkuva valoesitys kaksikerroksisen puutalon edustalla. Talo oli olevinaan kartano mutta muistutti navettaa. 

   Harri yritti rauhoittua. Teki hän mitä tahansa, se ei muuttaisi mitään miksikään.

Harri seisoi pihakäytävän päässä ja tutkaili sälekaihtimien peittämiä ikkunoita. Suurimman takana oli ovaalin muotoinen pöytä, sen hän tiesi, ja pöydän ääressä istui joku, joka kenties luki jotain. 

   Pää näytti lapsen päältä. Saattoi se kuulua aikuisellekin. Asta, mietti Harri, ja häntä alkoi ärsyttää samantien. Emil. Sittenkin Emil. Istuja saattoi olla kumpi tahansa, mutta Emma se ei ollut. Emman tukan Harri olisi erottanut, ja toisaalta tyttö ei olisi pysynyt paikoillaan noin pitkään.

   Harri nousi kuistille, johon syttyi itsestään valo. Sen perukoille, suksien ja pulkan taakse oli nostettu lahjasäkki pukkia varten. 

   Sama säkki kuin aina ennenkin.

   Harri pyyhki jalkansa telineeseen ja turisti räät nenästään ennen kuin painoi summeria. Sisällä helähti soimaan tuttu sävelmä ja sitä seurasi liikkumisen ääniä. 

   Ovi avautui raolleen, sen verran, että Harri näki Emilin säikähtäneet silmät. Poika perääntyi saman tien. Harri veti oven auki ja huomasi Emman, joka hyppi paikoillaan niin että hame uhkasi valua lattialle. Jotenkin se pysyi yllä. Emma kirkui ja ääni lävisti Harrin. Emil piti käsiä korvillaan.

    ”Hei”, Harri sanoi. 

   ”Iik.” 

   ”Isi tässä.” 

   Emman liike pysähtyi ja hän hiljeni. Hän tuijotti Harrin jalkoja, joiden hän odotti kai päättyvän lenkkareiden sijasta saappaisiin, ja nosti sitten katseen farkkujen puntteja ja villakangastakkia pitkin ylöspäin.

   Harrilta puuttui punainen nuttu. Sellaista oli selvästi odotettu. 

   Emma näytti yllättyneeltä. Harri mietti, näyttikö hän iloisesti yllättyneeltä vai pelkästään yllättyneeltä. 

   ”Mitä kuuluu Emma?” Harri sanoi. ”Entä Emil, miten menee?” 

   Harri silitti pojan tukkaa ja arvasi, että tämä oli vain helpottunut siitä, ettei tulija lähestynyt häntä mustasankaisissa silmälaseissa ja muovinenässä mörähdellen, ja ettei palttoon alle ollut tungettu tyynyä. 

   ”Voiko se olla jo pukki”, Harri kuuli Astan äänen kysyvän. ”Onko siellä pukki ja lahjoja vai mikä siellä mahtaa rymytä? Kertokaapa äidille, kuka sieltä tulee.” 

   Asta ilmestyi eteiseen videokameran hihna kämmenen ympäri pujotettuna. Hän tähtäisi laitteella lapsia ja jatkoi selostusta kunnes käänsi kameran tulijaa kohti. 

   ”Emil. Emma. Tulkaapas tänne”, Asta sanoi ja laski kameran peilin alla olevalle pöydälle. ”Tulkaa pois tuulikaapista. Tulee kylmä ja vilustutte.” 

   ”Eikä”, sanoi Emma mutta lähti juoksemaan ja katosi Harrin näköpiiristä.

   Emil istuutui turkoosille jakkaralle, joka muistutti Harrin mielestä myrkyllistä ja harvinaista sienilajia. Hän katseli vuorotellen Harria ja Astaa. Pojalle oli puettu juhlan kunniaksi kauluspaita. Sen helma roikkui puntista käärittyjen farkkujen yllä. 

   ”Ei ole kiva vilustua jouluna”, sanoi Asta ja laski kädet Emilin harteille. ”Eihän ole? Eihän ole kiva maata sängyssä kun on lahjat ja kaikkea muuta kivaa.” 

   ”Ei ole”, Harri säesti. Hän piti kättä yhä ovenkahvalla. 

   ”Emil, mene sinäkin siitä”, Asta pyysi. ”Muista olla kiltti poika, sillä pukki on vielä tulematta. Eikös niin? Mene pois. Tässä on aika kylmä.” 

   ”Tee niin kuin äiti toivoo”, Harri sanoi. 

   ”Mitä sinä oikein meinaat”, Asta sanoi, kun Emil oli hävinnyt näkyvistä. Hän veti tuulikaapin ovea kiinni ja hiljensi ääntään. ”Mehän sovimme, että he ovat tämän aaton täällä ja seuraavan sinulla.” 

  ”No niin. Niin kai.” 

   ”Ei mitään kai. En ymmärrä, mikä syy sinulla on rynnätä tänne varoittamatta.”

   Varoittamatta, Harri maisteli. Pitikö hänen varoittaa liikkeistään? Oliko hän jonkinlainen uhka? Yleisesti yhteiskunnalle ja erityisesti perheille. Täytyikö alue eristää muulta liikenteeltä, kun hänen tiedettiin lähestyvän sitä? 

   ”Ajattelin tuoda lahjat”, sanoi Harri ja ojensi pussin Astaa kohti. 

   ”Saat lapset ensi viikolla. Voit antaa ne silloin.” 

   ”Se on ihan eri asia.” 

   ”Vie ne nyt vaan pois. Ole niin kiltti.” 

   ”Jätän ne tuohon säkkiin”, Harri ehdotti ja nyökkäsi kuistia kohti. ”Aatto on nyt eikä ensi viikolla. Kun pukki tulee, niin se saa jakaa sitten nämäkin.”

   Varsinaiset lahjat olivat kotona odottamassa, että Emma ja Emil tulisivat käymään. Kunnon lahjat. Käsikonsolit. Harrilla oli ollut aikaa kiertää tavarataloissa, täyttää korvansa kaiuttimien työntämällä siirapilla ja pohtia, mikä saisi Emilin ja Emman hymyn venymään korviin. Hän oli kuulostellut toiveita ja kysynyt Astalta, mitä tämä aikoisi hommata, ja tehnyt hankintansa sen ja myyjän suositusten perusteella. Kannettavat pelikoneet vietiin kuulemma käsistä, joten Harri hommasi lapsilleen sellaiset. Totta kai hän halusi nähdä itse, kuinka lapset repisivät auki hänen pakettinsa, hänen valintansa, joulun parhaat lahjat, ne jotka mainitaan ensimmäiseksi kun joku kysyisi, mitä pukki oli tuonut. Ne eivät unohtuisi luettelosta, kun päiväkodissa udeltaisiin loman jälkeen millaisia paketteja oli jouluna saatu. Niistä piirrätettäisiin kuva ja laitettaisiin näyttelyyn seinälle. 

   Ylimääräisten pakettien tuominen oli ollut päähänpisto, jota Harri jo katui. Hän katseli seiniä, joihin oli liisteröinyt vaalearaitaista tapettia, sellaista, jonka voi pyyhkiä ja pestä ja joista tahmeat kädenjäljet ja kengistä lentävän roiskeen saa helposti pois.

   Eteiseen oli ilmestynyt peltinen kenkäteline, jota ei ollut kiinnitetty kunnolla. Se oli vain heitetty paikoilleen ilman kunnollista ruuvaamista. Se romahtaisi liioista kengistä tai jos luukkuja aukoisi voimalla. Saattoi se kaatua kosketuksestakin. 

   ”Lapset menevät hämilleen, kun ilmestyt noin vain”, Asta sanoi. ”Saan vastailla koko illan niiden kysymyksiin. Miksi isä ei jäänyt tänne? Missä isä on nyt? Mitä isä tekee jouluna?” 

   ”Kyllä ne ymmärtävät.” 

   ”Et kuule tiedä, mitä kaikkea olen saanut niille selvittää.”

   ”No mitä muka?” 

   ”Ei puhuta siitä nyt.” 

   ”Haluan vain toivottaa heille hyvää joulua.” 

   ”Ehkä on kuitenkin parempi, että menet nyt.” 

   ”Totta kai. Ei ollut tarkoituskaan jäädä.”

JATKUU...

Alekirjoja Kansallisille senioreille

Silloin tällöin kirjailija saa kutsun tulla kertomaan kirjoistaan. Kutsuja ei ole aina miettinyt pyyntöään loppuun asti. Ihminen, joka osaa kirjoittaa, ei osaa välttämättä puhua. Ja koska kirjoittava ihminen työskentelee yksin, hän voi tuntea levottomuutta jouduttuaan tempaistuksi kammiostaan yleisön eteen, kalustettuun huoneeseen, loisteputkien pistävään valoon.

Aina ei yleisöä ole. No, yleensä sentään joku järjestävän tahon puolelta. Taannoin eräällä pienellä paikkakunnalla Sydän-Hämeessä haastatteluani seurasi seitsemän ihmistä. Kolme heistä oli sukulaisiani ja yksi ystäväni. Kolmesta tuntemattomasta yksi jaksoi seurata tilaisuuden loppuun.

Kirjamessuilla kirjailijan ja haastattelijan edessä voi tungeksia paljonkin kuuntelijoita, mutta luultavasti he ovat vain lepuuttamassa jalkojaan. Kerran penkille lavan eteen istahti Veltto Virtanen. Pelästyin hänen psykologina huomauttavan esikoisromaanissani sekoilevan psykiatrin epäuskottavasta toiminnasta. Ei sentään. Virtanen näperteli aikansa puhelintaan ja jatkoi matkaa. Aloitteleva kirjailija elää harhassa, että monikin ihminen lukee hänen kirjansa.

Messuilla kirjailija saatetaan asetella pöytään, jonka ääressä hän signeeraa kirjojaan. Muistan yhä yksinäisyyteni Turun kirjamessuilla. Pöytäni luona oli kovin hiljaista. Sitten huomasin ilokseni liikehdintää. Muodostuva jono tosin kiersi oudosti ohitseni. Käänsin pääni ja huomasin, että turkulaisilla oli asiaa Lenita Airistolle, joka säkenöi naiseudesta kertovan kirjapinonsa äärellä noin kolmenkymmenen metrin päässä.

Kaikki kirjailijoita esiintymään houkuttelevat eivät ymmärrä, että esiintyminen ei ole kirjailijalle aina hupia. Aika on pois varsinaisesta työstä, kirjoittamisesta. Palkkioksi ehdotetaan, että "voithan sitten myydä kirjojasi samalla".

No jaa...

Kirjamyynti esiintymisten yhteydessä ei ole kovin tuottoisaa bisnestä. Julkkareissa kirjan saattaa joku ostaakin. Kahdeksan päivän mittaisella kirjakiertueella seitsemän kollegan kanssa aloimme parin päivän jälkeen signeerata kirjojamme toisillemme.

Lupauduin jokunen vuosi sitten Kansallisten senioreiden tapahtumaan kertomaan työstäni. Ilman palkkiota, tietenkin, en osannut silloin vielä mainita taikasanaa: Lukukeskuksen palkkiosuositus.

Ennen poistumistani asettelin kirjani näytille. Senioreiden tilaisuus jatkui vielä, ja nuo pikkutakkeihin pukeutuneet kokoomusta äänestävät herrasmiehet kampaamossa piipahtaneine rouvineen pääsivät minusta eroon tyylikkäästi vain jonottamalla itselleen kirjan. 

Myin kirjani 20 euron kappalehintaan. Olin käynyt poimimassa ne Anttilan alelaarista hintaan 1,99 euroa. Pienet ovat esiintyjän ilot.

Kirjailijavierailu Haminassa oli järjestetty viimoisen päälle. Jopa yleisöä oli saatu paikalle. Kollegani Martti Linna haastatteli minua puolentoista tunnin ajan, joten puhuttua tuli enemmän kuin yhteensä koko syksyn aikana.

Ääneen lausuttu (runo)

Jari Tervoa mukaillen: ”Jukka on Kouvolan ainoalla Runoklubilla näköjään huumaantunut oman pierunsa tuoksusta.”

Niin on täytynyt käydä, sillä tämän päivän blogiepistolani täyttyy Holvi Bar & Cafessa lokakuun alussa lausutusta runosta. Tai en minä tiedä, onko se runo. Jotain tekstiä nyt kuitenkin.

(Mitä runous on? Jos joku tietää, en ehkä jaksa kuunnella vastausta.)

Marraskuussa ja joulukuussa klubit jatkuvat eri esiintyjien voimin. Vaikka oman oksennuksen ääneen lukeminen herätti aluksi kauhua ja tuntui epäkohteliaalta ravintolassa istuvia kohtaan, lavalle teki mieli mennä uudestaan.

Ja meninkin. Miellyttävä oli myös kuunnella muidenkin tuotoksia. Ääneen lausuttuna runo (tai teksti tai ihan mikä vaan) on eri teos kuin jos sen lukee itsekseen kirjan sivulta.

Hiroshima

Kuudes elokuuta vuonna 1945 lähestyi Hiroshiman kaupunkia eversti Paul Tibbets miehistöineen, tulenkestävästä kankaasta ja terässuomuista tehdyissä puvuissa, polaroiduissa hitsaajanlaseissa, jotka suojaisivat heidän silmiään Little Boyn, pikkupojuksi nimetyn pommin kirkkaudelta.

Puolen kilometrin korkeudessa räjähtänyt uraani-235-isotooppi tappoi välittömästi seitsemänkymmentäviisituhatta uuteen aamuun herännyttä japanilaista. Se toivotti hyvää huomenta paineaallolla, joka kaatoi keskustan rakennukset nurin kuin puhallus pelikorttitalot. Kattotiilet sulivat, rautapalkit sulivat, ruumiit höyrystyivät, ihot paloivat, sisäelimet kypsyivät, silmämunat kiehuivat, betoni luhistui, puut katosivat juurineen, sienipilvi nousi taivaalle ja tihkutti mustaa tappavaa sadetta, tartutti atomiruton niihin jotka olivat vielä hengissä. Säteilyä, ripulia, sokeutta, hiustenlähtöä, violetiksi muuttunutta ihoa. Lisää sairauksia, lisää kuolemantapauksia, kymmeniätuhansia, vuosien jälkeen vain lisää ja lisää, vastasyntyneitä ilman raajoja.

Sellainen oli Hiroshima. Meidän Hiroshimamme on pienempi. Pienemmät johdannaisvaikutukset. Vähemmän uhreja. Harva siitä edes tietää. Yksi potilaista makaamassa pyörällisessä sängyssä, lääkepöllyssä, sairaalan virttyneissä vaatteissa, joihin pukeutuneilla on ollut aikaisemmin munuaisvaivoja, sydämen vajaatoimintaa, uupuneita keltaisia naamoja, verenkiertohäiriöitä, katkenneita luita, kroonista ja äkillistä epätoivoa.

Ja nyt sinä, miksi sinä, ei tässä näin pitänyt käydä, ei tällaisia yllätyksiä saa tulla,
emme olleet tästä sopineet silloin kun tapasimme ja otimme toisemme omaksemme.

Oikea rintasi on teipattu lapun alle piiloon, se on littana,
pelkään että se on kaivettu kokonaan pois ja alan voida pahoin.
Sinä puhut minulle ja sitten sinä nukahdat
ja jälkeenpäin et muista että olen käynyt.

Yllätyksiä tulee. Yllätyksiä vyöryy päälle vaikka emme niitä kaipaa.
Pieniä Hiroshimoja siellä täällä. Niitä esiintyy kaikkialla maapallolla eikä niistä näytetä uutiskuvaa.

Sotilaat pudottavat käskystä pommeja kaukana kotimaastaan, vastaantuleva auto ajaa kaistallesi, maksasi kieltäytyy toimimasta, televisio heitetään ikkunasta niskaasi. Aortat repeävät ja uloste muuttuu pahaenteisen mustaksi, vaikka olet syönyt ja liikkunut oikein ja tupakoinut vain kerran pari vuodessa pienessä humalassa.

Kun katson tarkkaan, näen kaduilla uhreja. Veteraaneja sodista, joita ei mainita historiankirjoissa.

Näen arpia paikoissa joissa ei niitä pitäisi olla. Tummenneita, laajentuneita luomia. Vaikeaa kävelyä. Ikävää ja epätietoisuutta kasvoilla. Surun maalaamia silmäpusseja.

Hiroshimaa ei kaipaa kukaan. Ei yllätyshyökkäystä.

Tuon lapset katsomaan sinua.
Paitasi alla roikkuu letku, työnnät telinettä, siihen kiinnitetty pussi on yhdistetty sinuun.
Mentyäni ystävien luo vitsailen että tyttö sanoi nähneensä äidillä hännän.

Tosiaankin vitsailen. Niin minä teen. Minä mitätön toukanpaska.
Sotilaatkin nauroivat poteroissaan ja pysyivät siksi järjissään pidempään. Siinä puolustuspuheeni.

Kaikki on leikkiä, vain leikkiä, mutta taivaalta tippuu raketteja,
yksi putosi lähelleni enkä voinut välttää sirpaleita ja savua, en ehtinyt paeta pommisuojaan.
Vieressä olevat eivät näe räjähdystä, eivät kuule viheltävää ääntä,
mutta korvistani lähtee kuulo ja silmistäni näkö
enkä osaa edes kuvitella
millaisessa tulituksessa sinä seisot ja moni, moni muu,
joka käy puolustustaistelua omassa yksityisessä sodassaan ilman toiveita nopeasta rauhasta.

En tiedä, millaisessa Hiroshimassa asut, kuinka selviät keskellä raunioita ja kuolemaa,
kaikki murskaantuneena ympärilläsi vaikka kukaan ei antanut käskyä tuhota,

emmekä voi syyttää lentäjiä emmekä kenraaleja, emme ketään.

Yleisö ei ole vielä kokonaan paennut paikalta, vaikka siltä ehkä näyttää.

Elämää residenssissä

Vietin reilun kuukauden elämästäni Grand-Popossa, rauhallisessa kalastajakylässä Beninissä Guineanlahden rannalla. Olin hakenut ja päässyt stipendiaatiksi Villa Karoon, suomalais-afrikkalaiseen taiteilijataloon.

Etsin kahta asiaa: työrauhaa sekä aineistoa romaaniin, jonka tapahtumat käynnistyvät Länsi-Afrikasta.

Sain molemmat. Työrauhan omassa huoneessani, kirjoituspöydän kattotuulettimen alla, merinäköalan ja suolaisen tuulen silmälasejani vasten, moskiittoverkon sänkyni yläpuolelle.

Netti toimi satunnaisesti, se lisäsi työtehoa. Ei televisiota. Ei lehtiä. Ei punttisalia eikä sulkapallokenttää. Lenkkeily ei onnistunut päiväntasaajalla, minuutin yritystä seurasi nestehukka.

Siivooja pesi vaatteeni ja petasi sänkyni, keittäjä teki aamupalani. Ketään ei tarvinnut kuskata treeneihin, astioita työntää koneeseen, imuriin tarttua.

Ostoksilla käydessä ei päivä valunut hukkaan. Ruokakaupat myivät öljyä, sipulia, pyrettä parissa eri koossa, hernepurkkeja, whiskyä, vettä, murukahvia. Ei paljon muuta. Aikaa kului vain vaihtorahaa odotellessa. Siwan määrittelin hypermarketiksi.

Kuinka kirjoittamisen ulkopuolinen aika kului? Seurasin paikallista elämänmenoa, vierailin kodeissa, moskeijassa ja koraanikoulussa (niissä kaikissa käydään varmaan myös romaanissani), söin katukeittiöissä ja kaivattuani vaihtelua papuihin, maissipalleroihin, rasvassa keitettyyn maniokkiin ja kalanpäihin kävin ostamassa kalastajilta barracudaa ja paistoin sen itse.

Osallistuin hautajaisiin, joka tarjoilujen, esiintyjien ja tunnelman puolesta muistutti häitä. Tein ulkomaanmatkan Togon pääkaupunkiin Lomeen. Pelkäsin mopotakseilla liikkuessani ja rentouduin puskatakseissa, joissa ei ollut hengissä yksikään mittari.

Katselin kananpoikien vipeltämistä, väistelin kaduilla vaeltavia lampaita ja vuohia, yritin valokuvata mustia possuja, jotka pakenivat pusikkoon. Lepakot kaartelivat iltaisin päiden yllä, sirkat konsertoivat, mainingit vyöryivät rantaan mölyten päivin ja öin.

Istuin terassilla, tyhjensin kahvinmakuista rommia viiden senttilitran annospusseista, tuijotin merta. Mietiskelin mitä romaanihenkilöt tekisivät.

Aikaansaannokseni oli noin 70 sivua romaanitekstiä (pääasiassa kirjaan, joka sijoittuu talviseen Suomeen), kasa runoja, yksi lehtijuttu ja kirjoitus Villa Karon lehteen ja blogiin. Materiaalia työhön. Rusketusta käsivarsiin, sääriin ja naamaan. Pari kiloa painosta pois. Sellaista teettää juustojen, lihan, karkkien ja sipsien niukkuus.

Paljon hämmästeltävää. Paljon sulateltavaa. Paljon aurinkoa ja moskiittoja. Paljon uusia tuttavuuksia, paikallisia ja suomalaisia. Askel eteenpäin kirjailijana, näin arvioisin.

 

Lempiravintolani Grand-Popossa, Cafeteria La Legende.

Muslimien juhlassa meille tarjotut lampaanpalat.

Beniläistä olutta, nimikin sen kertoo.

Koraanikoulun oppilaita.

Villa Karon stipendiaatteja ja harjoittelijoita.

Lähikaupunki Comen markkinat.

Vieraanvaraisuudesta

Olen ollut nyt melkein viikon muukalaisena Beninissä Länsi-Afrikassa. Sinä aikana on saatu tutkittua, että joka seitsemäs suomalainen on rasisti.

Arvelen heitä olevan enemmän. Jokainen, jonka olen kuullut aloittavan lauseen ”En ole rasisti, mutta...” on paljastunut rasistiksi vietyään lauseen loppuun.

Olen kokenut olevani tervetullut Grand-Popon kylään. Aika moni vastaantulija toivottaa: ”Bonjour, Monsieur!” Muutama lapsi on huudellut ”yovo”, vieras. Se minä tietysti olen. Vain kerran pari paikallista käytti keskenään nimitystä valkoinen ohittaessani heidät.

Aloin muistella muita kokemuksia, jolloin olen ollut kaukana kotoa. Intian Mahabaleshwarissa ventovieraat kättelivät ja toivottivat lämpimästi tervetulleeksi. Asuessani intialaisen luona, hän nukkui lattialla ja petasi minulle vuoteen sänkyynsä. Ihmeteltyäni järjestelyä hän sanoi, että hindulle vieras on kuin jumala.

Käydessäni Za´atrin pakolaisleirillä Jordaniassa Syyriasta paennut perhe tarjosi hökkelissään teetä. Mies, jonka lapsista yksi oli kuollut ja toinen kateissa, kutsui telttaansa ja laittoi omenavadin kiertämään. Lähes kaikki muu oli menetetty, mutta vieraanvaraisuus oli tallella.

Millaista on olla muukalaisena Suomessa? Harva taitaa tervehtiä kadulla. Kutsuja kotiin ei välttämättä satele. Kuulemani mukaan maahanmuuttajia on pyydetty palaamaan sinne, mistä ovat tulleet.

Juutalaisten pyhä kirja Raamattu (ja samalla kristittyjen Vanha Testamentti) toteaa maahanmuuttokriitikolle näin: ”Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen.”

Vieraanvaraisuuden perussääntö uskonnosta riippumatta on se, että vierasta kohdellaan paremmin kuin omaa väkeä. Vieraalle paistetaan aamulla munaa ja pekonia ja kaadetaan lasiin täysmehua, vaikkei sellaisilla perhettään hemmottelisi.

Niiden, jotka ovat huolissaan yhteisten rahojen valumisesta muukalaisille, pitäisi ottaa heidät erityisen avosylin vastaan. Siten he varmistavat, että vieras kokee olevansa osa yhteiskuntaa ja ryhtyy työskentelemään sen hyväksi. Ja kas, pian tämä rahoittaa veroillaan maahanmuuttokriitikon sosiaalietuudet.

On sama, saapuuko Suomeen rikas turisti, köyhä pakolainen vai valtion päämies. Heihin jokaiseen on suhtauduttava kuin arvovieraaseen. Väliä ei voi olla myöskään sillä, onko pakolainen nuori vai vanha, nainen vai mies, koulutettu vai kouluttamaton, terve vai sairas.

Jos ryhdymme erottelemaan, keitä haluamme maahamme, meiltä puuttuu sivistys. Ja sydän.

Ja sitten vielä muisto Suomesta. Kun autoni sammui joitain vuosia sitten Helsingin ruuhkassa, suomalaiset ajoivat ohi. Ainoa, joka pysähtyi auttamaan oli afrikkalaissyntyinen maahanmuuttaja.

Runoklubi

Lupauduin mukaan runoklubille. Se merkitsee sitä, että minun on luettava runojani Holvi Bar & Cafessa Kouvolassa. Yleisöäkin ehkä on.

Joku voisi pitää ongelmana sitä, että minulla ei ole yhtään valmista runoa. Ei vielä. Lokakuun alkuun asti on aikaa saattaa pöytälaatikkoon hautautuneet tekstit sellaisiksi, että niiden kanssa kehtaa astua seisomaan ihmisten eteen.

Kirjailijan ei kannata kieltäytyä työtarjouksista. Sitä paitsi saan kumma kyllä mielihyvää siitä, että teen asioita joita en osaa. Nuorempana opetin Etelä-Tapiolan lukion englanninkielisellä linjalla psykologiaa, vaikka en osannut englantia enkä ollut lukenut koskaan psykologiaa.

Runoja kirjoitetaan siksi, että saataisiin rahaa tai naisia tai molempia. Ehkä muitakin syitä on. Ja runoklubille ilmoittaudutaan, jotta keskeneräiset runot valmistuisivat.

Maistelen nyt siis viiltävän syvällisiä ja kauneutta tihkuvia lauseita. Pitäisi saada ne vielä paperille. Ja keksiä, mitä sanottavaa minulla runoilijana on.

Toukokuussa kiertelin kirjailijaryhmän kanssa maata Rovaniemeltä Turkuun. Joukossa oli neljä runoilijaa. Heidän lavaperformanssinsa lähestyi parhaimpina iltoina stand up-komiikkaa, josta on kitketty kliseet pois ja istutettu tilalle suloista nerokkuutta. Runoilijat naurattivat ja itkettivät kansaa, ja hetkittäin toivoin olevani kuten he.

Älkää olko huolissanne, eivät runoilijat naisia kaataneet. Vain punaviiniä kurkkuihinsa. Opin, että runoilija tilaa sitä ravintolassa aina 24 senttilitraa.