perjantai 2. lokakuuta 2015

Elämää residenssissä

Vietin reilun kuukauden elämästäni Grand-Popossa, rauhallisessa kalastajakylässä Beninissä Guineanlahden rannalla. Olin hakenut ja päässyt stipendiaatiksi Villa Karoon, suomalais-afrikkalaiseen taiteilijataloon.

Etsin kahta asiaa: työrauhaa sekä aineistoa romaaniin, jonka tapahtumat käynnistyvät Länsi-Afrikasta.

Sain molemmat. Työrauhan omassa huoneessani, kirjoituspöydän kattotuulettimen alla, merinäköalan ja suolaisen tuulen silmälasejani vasten, moskiittoverkon sänkyni yläpuolelle.

Netti toimi satunnaisesti, se lisäsi työtehoa. Ei televisiota. Ei lehtiä. Ei punttisalia eikä sulkapallokenttää. Lenkkeily ei onnistunut päiväntasaajalla, minuutin yritystä seurasi nestehukka.

Siivooja pesi vaatteeni ja petasi sänkyni, keittäjä teki aamupalani. Ketään ei tarvinnut kuskata treeneihin, astioita työntää koneeseen, imuriin tarttua.

Ostoksilla käydessä ei päivä valunut hukkaan. Ruokakaupat myivät öljyä, sipulia, pyrettä parissa eri koossa, hernepurkkeja, whiskyä, vettä, murukahvia. Ei paljon muuta. Aikaa kului vain vaihtorahaa odotellessa. Siwan määrittelin hypermarketiksi.

Kuinka kirjoittamisen ulkopuolinen aika kului? Seurasin paikallista elämänmenoa, vierailin kodeissa, moskeijassa ja koraanikoulussa (niissä kaikissa käydään varmaan myös romaanissani), söin katukeittiöissä ja kaivattuani vaihtelua papuihin, maissipalleroihin, rasvassa keitettyyn maniokkiin ja kalanpäihin kävin ostamassa kalastajilta barracudaa ja paistoin sen itse.

Osallistuin hautajaisiin, joka tarjoilujen, esiintyjien ja tunnelman puolesta muistutti häitä. Tein ulkomaanmatkan Togon pääkaupunkiin Lomeen. Pelkäsin mopotakseilla liikkuessani ja rentouduin puskatakseissa, joissa ei ollut hengissä yksikään mittari.

Katselin kananpoikien vipeltämistä, väistelin kaduilla vaeltavia lampaita ja vuohia, yritin valokuvata mustia possuja, jotka pakenivat pusikkoon. Lepakot kaartelivat iltaisin päiden yllä, sirkat konsertoivat, mainingit vyöryivät rantaan mölyten päivin ja öin.

Istuin terassilla, tyhjensin kahvinmakuista rommia viiden senttilitran annospusseista, tuijotin merta. Mietiskelin mitä romaanihenkilöt tekisivät.

Aikaansaannokseni oli noin 70 sivua romaanitekstiä (pääasiassa kirjaan, joka sijoittuu talviseen Suomeen), kasa runoja, yksi lehtijuttu ja kirjoitus Villa Karon lehteen ja blogiin. Materiaalia työhön. Rusketusta käsivarsiin, sääriin ja naamaan. Pari kiloa painosta pois. Sellaista teettää juustojen, lihan, karkkien ja sipsien niukkuus.

Paljon hämmästeltävää. Paljon sulateltavaa. Paljon aurinkoa ja moskiittoja. Paljon uusia tuttavuuksia, paikallisia ja suomalaisia. Askel eteenpäin kirjailijana, näin arvioisin.

 
Lempiravintolani Grand-Popossa, Cafeteria La Legende.
Muslimien juhlassa meille tarjotut lampaanpalat.
Beniläistä olutta, nimikin sen kertoo.




Koraanikoulun oppilaita.


Villa Karon stipendiaatteja ja harjoittelijoita.


Lähikaupunki Comen markkinat.