torstai 15. lokakuuta 2015

Ääneen lausuttu (runo)


Jari Tervoa mukaillen: ”Jukka on Kouvolan ainoalla Runoklubilla näköjään huumaantunut oman pierunsa tuoksusta.”

Niin on täytynyt käydä, sillä tämän päivän blogiepistolani täyttyy Holvi Bar & Cafessa lokakuun alussa lausutusta runosta. Tai en minä tiedä, onko se runo. Jotain tekstiä nyt kuitenkin.

(Mitä runous on? Jos joku tietää, en ehkä jaksa kuunnella vastausta.)

Marraskuussa ja joulukuussa klubit jatkuvat eri esiintyjien voimin. Vaikka oman oksennuksen ääneen lukeminen herätti aluksi kauhua ja tuntui epäkohteliaalta ravintolassa istuvia kohtaan, lavalle teki mieli mennä uudestaan.

Ja meninkin. Miellyttävä oli myös kuunnella muidenkin tuotoksia. Ääneen lausuttuna runo (tai teksti tai ihan mikä vaan) on eri teos kuin jos sen lukee itsekseen kirjan sivulta.



Hiroshima

Kuudes elokuuta vuonna 1945 lähestyi Hiroshiman kaupunkia eversti Paul Tibbets miehistöineen, tulenkestävästä kankaasta ja terässuomuista tehdyissä puvuissa, polaroiduissa hitsaajanlaseissa, jotka suojaisivat heidän silmiään Little Boyn, pikkupojuksi nimetyn pommin kirkkaudelta.

Puolen kilometrin korkeudessa räjähtänyt uraani-235-isotooppi tappoi välittömästi seitsemänkymmentäviisituhatta uuteen aamuun herännyttä japanilaista. Se toivotti hyvää huomenta paineaallolla, joka kaatoi keskustan rakennukset nurin kuin puhallus pelikorttitalot. Kattotiilet sulivat, rautapalkit sulivat, ruumiit höyrystyivät, ihot paloivat, sisäelimet kypsyivät, silmämunat kiehuivat, betoni luhistui, puut katosivat juurineen, sienipilvi nousi taivaalle ja tihkutti mustaa tappavaa sadetta, tartutti atomiruton niihin jotka olivat vielä hengissä. Säteilyä, ripulia, sokeutta, hiustenlähtöä, violetiksi muuttunutta ihoa. Lisää sairauksia, lisää kuolemantapauksia, kymmeniätuhansia, vuosien jälkeen vain lisää ja lisää, vastasyntyneitä ilman raajoja.

Sellainen oli Hiroshima. Meidän Hiroshimamme on pienempi. Pienemmät johdannaisvaikutukset. Vähemmän uhreja. Harva siitä edes tietää. Yksi potilaista makaamassa pyörällisessä sängyssä, lääkepöllyssä, sairaalan virttyneissä vaatteissa, joihin pukeutuneilla on ollut aikaisemmin munuaisvaivoja, sydämen vajaatoimintaa, uupuneita keltaisia naamoja, verenkiertohäiriöitä, katkenneita luita, kroonista ja äkillistä epätoivoa.

Ja nyt sinä, miksi sinä, ei tässä näin pitänyt käydä, ei tällaisia yllätyksiä saa tulla,
emme olleet tästä sopineet silloin kun tapasimme ja otimme toisemme omaksemme.

Oikea rintasi on teipattu lapun alle piiloon, se on littana,
pelkään että se on kaivettu kokonaan pois ja alan voida pahoin.
Sinä puhut minulle ja sitten sinä nukahdat
ja jälkeenpäin et muista että olen käynyt.

Yllätyksiä tulee. Yllätyksiä vyöryy päälle vaikka emme niitä kaipaa.
Pieniä Hiroshimoja siellä täällä. Niitä esiintyy kaikkialla maapallolla eikä niistä näytetä uutiskuvaa.

Sotilaat pudottavat käskystä pommeja kaukana kotimaastaan, vastaantuleva auto ajaa kaistallesi, maksasi kieltäytyy toimimasta, televisio heitetään ikkunasta niskaasi. Aortat repeävät ja uloste muuttuu pahaenteisen mustaksi, vaikka olet syönyt ja liikkunut oikein ja tupakoinut vain kerran pari vuodessa pienessä humalassa.

Kun katson tarkkaan, näen kaduilla uhreja. Veteraaneja sodista, joita ei mainita historiankirjoissa.

Näen arpia paikoissa joissa ei niitä pitäisi olla. Tummenneita, laajentuneita luomia. Vaikeaa kävelyä. Ikävää ja epätietoisuutta kasvoilla. Surun maalaamia silmäpusseja.

Hiroshimaa ei kaipaa kukaan. Ei yllätyshyökkäystä.

Tuon lapset katsomaan sinua.
Paitasi alla roikkuu letku, työnnät telinettä, siihen kiinnitetty pussi on yhdistetty sinuun.
Mentyäni ystävien luo vitsailen että tyttö sanoi nähneensä äidillä hännän.

Tosiaankin vitsailen. Niin minä teen. Minä mitätön toukanpaska.
Sotilaatkin nauroivat poteroissaan ja pysyivät siksi järjissään pidempään. Siinä puolustuspuheeni.

Kaikki on leikkiä, vain leikkiä, mutta taivaalta tippuu raketteja,
yksi putosi lähelleni enkä voinut välttää sirpaleita ja savua, en ehtinyt paeta pommisuojaan.
Vieressä olevat eivät näe räjähdystä, eivät kuule viheltävää ääntä,
mutta korvistani lähtee kuulo ja silmistäni näkö
enkä osaa edes kuvitella
millaisessa tulituksessa sinä seisot ja moni, moni muu,
joka käy puolustustaistelua omassa yksityisessä sodassaan ilman toiveita nopeasta rauhasta.

En tiedä, millaisessa Hiroshimassa asut, kuinka selviät keskellä raunioita ja kuolemaa,
kaikki murskaantuneena ympärilläsi vaikka kukaan ei antanut käskyä tuhota,
emmekä voi syyttää lentäjiä emmekä kenraaleja, emme ketään.

Yleisö ei ole vielä kokonaan paennut paikalta, vaikka siltä ehkä näyttää.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Elämää residenssissä

Vietin reilun kuukauden elämästäni Grand-Popossa, rauhallisessa kalastajakylässä Beninissä Guineanlahden rannalla. Olin hakenut ja päässyt stipendiaatiksi Villa Karoon, suomalais-afrikkalaiseen taiteilijataloon.

Etsin kahta asiaa: työrauhaa sekä aineistoa romaaniin, jonka tapahtumat käynnistyvät Länsi-Afrikasta.

Sain molemmat. Työrauhan omassa huoneessani, kirjoituspöydän kattotuulettimen alla, merinäköalan ja suolaisen tuulen silmälasejani vasten, moskiittoverkon sänkyni yläpuolelle.

Netti toimi satunnaisesti, se lisäsi työtehoa. Ei televisiota. Ei lehtiä. Ei punttisalia eikä sulkapallokenttää. Lenkkeily ei onnistunut päiväntasaajalla, minuutin yritystä seurasi nestehukka.

Siivooja pesi vaatteeni ja petasi sänkyni, keittäjä teki aamupalani. Ketään ei tarvinnut kuskata treeneihin, astioita työntää koneeseen, imuriin tarttua.

Ostoksilla käydessä ei päivä valunut hukkaan. Ruokakaupat myivät öljyä, sipulia, pyrettä parissa eri koossa, hernepurkkeja, whiskyä, vettä, murukahvia. Ei paljon muuta. Aikaa kului vain vaihtorahaa odotellessa. Siwan määrittelin hypermarketiksi.

Kuinka kirjoittamisen ulkopuolinen aika kului? Seurasin paikallista elämänmenoa, vierailin kodeissa, moskeijassa ja koraanikoulussa (niissä kaikissa käydään varmaan myös romaanissani), söin katukeittiöissä ja kaivattuani vaihtelua papuihin, maissipalleroihin, rasvassa keitettyyn maniokkiin ja kalanpäihin kävin ostamassa kalastajilta barracudaa ja paistoin sen itse.

Osallistuin hautajaisiin, joka tarjoilujen, esiintyjien ja tunnelman puolesta muistutti häitä. Tein ulkomaanmatkan Togon pääkaupunkiin Lomeen. Pelkäsin mopotakseilla liikkuessani ja rentouduin puskatakseissa, joissa ei ollut hengissä yksikään mittari.

Katselin kananpoikien vipeltämistä, väistelin kaduilla vaeltavia lampaita ja vuohia, yritin valokuvata mustia possuja, jotka pakenivat pusikkoon. Lepakot kaartelivat iltaisin päiden yllä, sirkat konsertoivat, mainingit vyöryivät rantaan mölyten päivin ja öin.

Istuin terassilla, tyhjensin kahvinmakuista rommia viiden senttilitran annospusseista, tuijotin merta. Mietiskelin mitä romaanihenkilöt tekisivät.

Aikaansaannokseni oli noin 70 sivua romaanitekstiä (pääasiassa kirjaan, joka sijoittuu talviseen Suomeen), kasa runoja, yksi lehtijuttu ja kirjoitus Villa Karon lehteen ja blogiin. Materiaalia työhön. Rusketusta käsivarsiin, sääriin ja naamaan. Pari kiloa painosta pois. Sellaista teettää juustojen, lihan, karkkien ja sipsien niukkuus.

Paljon hämmästeltävää. Paljon sulateltavaa. Paljon aurinkoa ja moskiittoja. Paljon uusia tuttavuuksia, paikallisia ja suomalaisia. Askel eteenpäin kirjailijana, näin arvioisin.

 
Lempiravintolani Grand-Popossa, Cafeteria La Legende.
Muslimien juhlassa meille tarjotut lampaanpalat.
Beniläistä olutta, nimikin sen kertoo.




Koraanikoulun oppilaita.


Villa Karon stipendiaatteja ja harjoittelijoita.


Lähikaupunki Comen markkinat.