Jouluyö, osa 1

Harri vaihtoi pienemmälle vaihteelle ja antoi pakettiautonsa lipua valkotiilisen omakotitalon ohi toisen kerran muutaman minuutin sisällä.

   Vasen etuvalo oli sammunut. Auton ainoa toimiva silmä valaisi katua ja muhkeiksi nousseita lumipenkkoja. Ensilumi oli sulanut marraskuussa pois ja pitkälle joulukuuhun niskaan oli tippunut vain vettä ja räntää, mutta kun pakkaset olivat vihdoin alkaneet, taivas oli levittänyt vaalean untuvatäkin alastoman maiseman ylle ja kasvattanut sen päivä päivältä paksummaksi. Se teki kaupungista kauniimman kuin mitä se oli. 

   Satumaisen, mietti Harri. Vaikka ei hän satuihin uskonut. Eikä paljon muuhunkaan. Hän käänsi päänsä sivuikkunaa kohti. Auton rullatessa Harri katseli taloa ja sen edustaa, autotallin vierustalla leimuavia ulkotulia ja huurteista vuorimäntyä, jonka oksille oli kierretty valosarja. Sitten näkyviin tuli roskakatos, aita ja seuraava valkoiseksi muuttunut piha, joka muistutti edellistä pihaa ja kaikkia muita enemmän tai vähemmän valmiiksi rakennettujen talojen keskeneräisiä pihoja, joita oli vieri vieressä uudella asuinalueella silmukaksi kiertyvän kadun varrella.

   Ajelu sai riittää. Ei enää yhtään ympyrää. 

   Harri parkkeerasi punaisen Ducaton kadun varteen ja antoi moottorin käydä aikansa ennen kuin käänsi avainta. Etuvalo sammui, tärinä loppui, äänet vaimenivat.

   Harri istui hetken tekemättä mitään. Sitten hän sovitti päähänsä karvareunaista tonttuhattua ja vilkaisi peruutuspeiliin.

    Hän laski hatun takaisin penkille. Hän selviäisi ilmankin.

   Hänen ei tarvinnut turvautua temppuihin, eikä esittää muuta kuin mitä oli. Hän antaisi lahjat ja toivottavasti hyvää joulua. Helppo homma, hän oli ajatellut, mutta hän istui yhä paikoillaan, rutisti sylissään muovipussia ja siinä olevia paketteja ja katseli kuinka ikkunoihin alkoi muodostua hiljalleen läpikuultavaa huurua.

Entisessä elämässään Harri oli tilannut talopakettifirmoilta katalogeja ja maksanut valittamatta rakennusmessujen sisäänpääsymaksuja. Hän oli etsinyt satojen pohjapiirrosten joukosta täydellistä kotia, mutta enää hän ei jaksanut välittää pientaloja kuhisevista alueista eikä varsinkaan siitä, jonka keskelle oli ajanut autonsa. Ennen hän oli suunnitellut jopa iltalenkkinsä niin, että oli voinut tutkia, miltä kuvastojen esittelemät talomallit näyttivät pystytettyinä tai melkein valmiina, mutta ennen oli ennen, eikä sitä kannattanut ajatella.

   Silti hän ajatteli. Ajatukset tulivat ja menivät miten halusivat, kysymättä lupaa.

   Harrista oli sietämätöntä kuunnella omakotitalojen asukkaiden murheita, joita ei voinut sellaisiksi kutsua. 

   Hänen oli kuunneltava työn puolesta. Hänen täytyi nyökytellä ja ymmärtää, katsella myhäileviä ilmeitä, joita perheenisien naamoille ilmestyi heidän valitellessaan maalin tahrimissa verkkareissa, kuinka paljon aikaa puutarhan pohjatyöt vaativat ja mitä laittamista sisälle piti taas tehdä. Ja taas piti tilata sähkömies, jonka saapumista sai aina odottaa, ihan hyvin yksinkertaisen asennuksen olisi voinut hoitaa itsekin.

   Oikeasti he olivat poksahtamaisillaan onnesta. Oikeasti he hämmästelivät, kuinka etuoikeutettuja olivat saadessaan asua talossa, josta oli tullut omannäköinen. Mauton ja persoonaton. Saatuaan lapsensa petiin rakentajat istuivat saunassa oluttölkki kädessä ja silittelivät lauteita, jotka olivat ruuvanneet itse paikoilleen, muodikkaasti vinoon, tehneet epäkäytännöllisiä kulmia ja kaarteita. He häikäistyivät kattopaneeliin upotetuista lampuista, jotka muodostivat hikoilun ylle tähtitaivaan, hellivät hartioitaan hierovalla suihkulla ja vilkuilivat samalla horisonttiin, katonrajaan, ihailivat siinä juoksevia listoja ja niiden alta laskeutuvia laattoja, joita valitessaan he olivat käyneet vaimojensa kanssa kaikissa lähiseudun kaakelimyymälöissä ja väsyttäneet myyjät pyytämällä aina uuden tarjouksen uusista, ”sittenkin meidän kotiin paremmin sopivista” laatoista. 

   Kyllä Harri tiesi nuo jutut.

   Hän oli kuulunut joskus joukkoon ja päästellyt suustaan samaa soopaa.

Harri työnsi oven auki ja laskeutui ohjaamosta maahan muovipussi kädessä. Hän käveli verkkaisesti, mutta hidasti silti askeleita, kun määränpää lähestyi. 

   Pakkaslumi narahteli kenkien alla, suusta kohosi höyrypatsas. Kello oli hädin tuskin neljää. Silti oli täysi pimeys. Tai olisi ollut, jos puut ja pensaat kadun molemmilla puolilla eivät olisi loistaneet valkoisina, keltaisina ja punaisina, kaikkina väreinä, joina ulkovalosarjoja sai hankittua marketeista. Huurteiset oksat tuikkivat levottomina ja saivat tien muistuttamaan halvalla rakennettua joulumaata.

Harri tunsi olevansa väärässä paikassa. Jos hänessä olisi järkeä tallella, hän kääntyisi nyt, mutta ilmeisesti sitä ei ollut. Jatkaessaan matkaansa hän katseli ikkunapelleistä ja räystäslistoista laskeutuvia valokaapelien terttuja, jotka muistuttivat siitä, että oli olemassa sellainen asia kuin onni, ja että se asui aivan lähellä, juuri tässä, eikä aikonut väistyä sivuun vaikka sitä tultaisiin hakemaan pois. 

   ”Perkele”, Harri ärähti. Oli lähellä, ettei hän liukastuessaan mennyt nurin. Hiekkaa kyllä säästeltiin, vaikka katu oli kuin Disneyland, kulissia kulissin perään. Vain Coca Cola -rekkaa ohjastava pukki puuttui paikalta hohottamasta.

   Harrin teki mieli palata autolle ja hakea voimapihdit, viimeistellä jouluinen ilme katkomalla muutama piuha ja sammuttamalla edes poron muotoisena vilkkuva valoesitys kaksikerroksisen puutalon edustalla. Talo oli olevinaan kartano mutta muistutti navettaa. 

   Harri yritti rauhoittua. Teki hän mitä tahansa, se ei muuttaisi mitään miksikään.

Harri seisoi pihakäytävän päässä ja tutkaili sälekaihtimien peittämiä ikkunoita. Suurimman takana oli ovaalin muotoinen pöytä, sen hän tiesi, ja pöydän ääressä istui joku, joka kenties luki jotain. 

   Pää näytti lapsen päältä. Saattoi se kuulua aikuisellekin. Asta, mietti Harri, ja häntä alkoi ärsyttää samantien. Emil. Sittenkin Emil. Istuja saattoi olla kumpi tahansa, mutta Emma se ei ollut. Emman tukan Harri olisi erottanut, ja toisaalta tyttö ei olisi pysynyt paikoillaan noin pitkään.

   Harri nousi kuistille, johon syttyi itsestään valo. Sen perukoille, suksien ja pulkan taakse oli nostettu lahjasäkki pukkia varten. 

   Sama säkki kuin aina ennenkin.

   Harri pyyhki jalkansa telineeseen ja turisti räät nenästään ennen kuin painoi summeria. Sisällä helähti soimaan tuttu sävelmä ja sitä seurasi liikkumisen ääniä. 

   Ovi avautui raolleen, sen verran, että Harri näki Emilin säikähtäneet silmät. Poika perääntyi saman tien. Harri veti oven auki ja huomasi Emman, joka hyppi paikoillaan niin että hame uhkasi valua lattialle. Jotenkin se pysyi yllä. Emma kirkui ja ääni lävisti Harrin. Emil piti käsiä korvillaan.

    ”Hei”, Harri sanoi. 

   ”Iik.” 

   ”Isi tässä.” 

   Emman liike pysähtyi ja hän hiljeni. Hän tuijotti Harrin jalkoja, joiden hän odotti kai päättyvän lenkkareiden sijasta saappaisiin, ja nosti sitten katseen farkkujen puntteja ja villakangastakkia pitkin ylöspäin.

   Harrilta puuttui punainen nuttu. Sellaista oli selvästi odotettu. 

   Emma näytti yllättyneeltä. Harri mietti, näyttikö hän iloisesti yllättyneeltä vai pelkästään yllättyneeltä. 

   ”Mitä kuuluu Emma?” Harri sanoi. ”Entä Emil, miten menee?” 

   Harri silitti pojan tukkaa ja arvasi, että tämä oli vain helpottunut siitä, ettei tulija lähestynyt häntä mustasankaisissa silmälaseissa ja muovinenässä mörähdellen, ja ettei palttoon alle ollut tungettu tyynyä. 

   ”Voiko se olla jo pukki”, Harri kuuli Astan äänen kysyvän. ”Onko siellä pukki ja lahjoja vai mikä siellä mahtaa rymytä? Kertokaapa äidille, kuka sieltä tulee.” 

   Asta ilmestyi eteiseen videokameran hihna kämmenen ympäri pujotettuna. Hän tähtäisi laitteella lapsia ja jatkoi selostusta kunnes käänsi kameran tulijaa kohti. 

   ”Emil. Emma. Tulkaapas tänne”, Asta sanoi ja laski kameran peilin alla olevalle pöydälle. ”Tulkaa pois tuulikaapista. Tulee kylmä ja vilustutte.” 

   ”Eikä”, sanoi Emma mutta lähti juoksemaan ja katosi Harrin näköpiiristä.

   Emil istuutui turkoosille jakkaralle, joka muistutti Harrin mielestä myrkyllistä ja harvinaista sienilajia. Hän katseli vuorotellen Harria ja Astaa. Pojalle oli puettu juhlan kunniaksi kauluspaita. Sen helma roikkui puntista käärittyjen farkkujen yllä. 

   ”Ei ole kiva vilustua jouluna”, sanoi Asta ja laski kädet Emilin harteille. ”Eihän ole? Eihän ole kiva maata sängyssä kun on lahjat ja kaikkea muuta kivaa.” 

   ”Ei ole”, Harri säesti. Hän piti kättä yhä ovenkahvalla. 

   ”Emil, mene sinäkin siitä”, Asta pyysi. ”Muista olla kiltti poika, sillä pukki on vielä tulematta. Eikös niin? Mene pois. Tässä on aika kylmä.” 

   ”Tee niin kuin äiti toivoo”, Harri sanoi. 

   ”Mitä sinä oikein meinaat”, Asta sanoi, kun Emil oli hävinnyt näkyvistä. Hän veti tuulikaapin ovea kiinni ja hiljensi ääntään. ”Mehän sovimme, että he ovat tämän aaton täällä ja seuraavan sinulla.” 

  ”No niin. Niin kai.” 

   ”Ei mitään kai. En ymmärrä, mikä syy sinulla on rynnätä tänne varoittamatta.”

   Varoittamatta, Harri maisteli. Pitikö hänen varoittaa liikkeistään? Oliko hän jonkinlainen uhka? Yleisesti yhteiskunnalle ja erityisesti perheille. Täytyikö alue eristää muulta liikenteeltä, kun hänen tiedettiin lähestyvän sitä? 

   ”Ajattelin tuoda lahjat”, sanoi Harri ja ojensi pussin Astaa kohti. 

   ”Saat lapset ensi viikolla. Voit antaa ne silloin.” 

   ”Se on ihan eri asia.” 

   ”Vie ne nyt vaan pois. Ole niin kiltti.” 

   ”Jätän ne tuohon säkkiin”, Harri ehdotti ja nyökkäsi kuistia kohti. ”Aatto on nyt eikä ensi viikolla. Kun pukki tulee, niin se saa jakaa sitten nämäkin.”

   Varsinaiset lahjat olivat kotona odottamassa, että Emma ja Emil tulisivat käymään. Kunnon lahjat. Käsikonsolit. Harrilla oli ollut aikaa kiertää tavarataloissa, täyttää korvansa kaiuttimien työntämällä siirapilla ja pohtia, mikä saisi Emilin ja Emman hymyn venymään korviin. Hän oli kuulostellut toiveita ja kysynyt Astalta, mitä tämä aikoisi hommata, ja tehnyt hankintansa sen ja myyjän suositusten perusteella. Kannettavat pelikoneet vietiin kuulemma käsistä, joten Harri hommasi lapsilleen sellaiset. Totta kai hän halusi nähdä itse, kuinka lapset repisivät auki hänen pakettinsa, hänen valintansa, joulun parhaat lahjat, ne jotka mainitaan ensimmäiseksi kun joku kysyisi, mitä pukki oli tuonut. Ne eivät unohtuisi luettelosta, kun päiväkodissa udeltaisiin loman jälkeen millaisia paketteja oli jouluna saatu. Niistä piirrätettäisiin kuva ja laitettaisiin näyttelyyn seinälle. 

   Ylimääräisten pakettien tuominen oli ollut päähänpisto, jota Harri jo katui. Hän katseli seiniä, joihin oli liisteröinyt vaalearaitaista tapettia, sellaista, jonka voi pyyhkiä ja pestä ja joista tahmeat kädenjäljet ja kengistä lentävän roiskeen saa helposti pois.

   Eteiseen oli ilmestynyt peltinen kenkäteline, jota ei ollut kiinnitetty kunnolla. Se oli vain heitetty paikoilleen ilman kunnollista ruuvaamista. Se romahtaisi liioista kengistä tai jos luukkuja aukoisi voimalla. Saattoi se kaatua kosketuksestakin. 

   ”Lapset menevät hämilleen, kun ilmestyt noin vain”, Asta sanoi. ”Saan vastailla koko illan niiden kysymyksiin. Miksi isä ei jäänyt tänne? Missä isä on nyt? Mitä isä tekee jouluna?” 

   ”Kyllä ne ymmärtävät.” 

   ”Et kuule tiedä, mitä kaikkea olen saanut niille selvittää.”

   ”No mitä muka?” 

   ”Ei puhuta siitä nyt.” 

   ”Haluan vain toivottaa heille hyvää joulua.” 

   ”Ehkä on kuitenkin parempi, että menet nyt.” 

   ”Totta kai. Ei ollut tarkoituskaan jäädä.”

JATKUU...