Valehtelijan tutkimuksia

 

Tavallinen joulukuinen työpäivä. Istun työhuoneeni mahonkisen kirjoituspöydän ääressä ja kaadan lasiini kahdentoista vuoden ikäistä Bowmorea. Sallin itselleni tämän pienen ylellisyyden maittavan lounaan jälkeen.

Avustajani, jonka olen palkannut tekemään taustatutkimusta kirjojani varten, koputtaa oveen. Hänen korkonsa naputtavat puulattiaa kun hän kävelee jakkupuvussaan luokseni. Hän yskäisee kämmeneensä. Sitten hän kertoo paikkakunnalla asuvasta miehestä, joka levittää tietoa siitä, kuinka meni väliin, kun joukko maahanmuuttajia yritti ryöstää vanhan pariskunnan.

”Saatat tuntea hänet”, avustajani arvelee. Hänen siroluisille kasvoilleen muodostuu vakava ilme, kun hän sanoo miehen nimen. Se on minulle tuttu. Mies menneisyydestäni. Entinen kehonrakentaja, kokoa jääkaappipakastin. Toiminut portsarina, kauppaa nykyisin sekalaista tavaraa.

Avaan nettiselaimen. Lyhyen etsimisen jälkeen löydän miehen uusimman päivityksen. Siinä mies kertoo, kuinka muutama mamuista - kuten hän ilmaisee - pakeni kuin villieläimet savannilla hänen saapuessaan paikalle. Yhden ryöstäjistä hän sai kellistetyksi maahan ja istui tämän päälle. Toisen ryöstäjän mies lukitsi vapaaksi jääneellä kädellään. Sitten hän jäi vain odottamaan poliisien saapumista paikalle.

Huomaan, että monet pitävät miehen kirjoituksesta. Kiittäjien ja seläntaputtajien rivi ei ole lyhyt. Kirjoitusta on jaettu miehen omien sanojen mukaan eteenpäin 1700 kertaa. Hän toteaa olevansa tärkeällä asialla kertoessaan kokemastaan.

Sytytän sikarin ja nousen seisomaan. Katson ikkunasta tihkusateista maisemaa ja sulattelen lukemaani.

Me kirjailijat kirjoitamme tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta voisivat olla. Ne eivät saa olla epäuskottavia, vaikka tosielämä on välillä uskomatonta. Totuutta on tarpeen vaatiessa lantrattava.

Miehen tarinassa mietityttää muutama asia. Lyhyeen tekstiin mahtuu useita epätodennäköisiä tapahtumia. Ryöstö on harvinainen asia kotikaupungissani. Samoin se, että joku osuu paikalle ja keskeyttää rikoksen, varsinkin kun ryöstäjiä on monta. Yhden miehen voi pitää niskalukossa aloillaan, mutta entä kaksi? Näen mielessäni kohtauksen toimintaelokuvasta ja ammattitappajasta, joka ei hengästy ja saa naarmuja, vaikka hän taistelee minuuttien ajan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joskus lopetan kirjan lukemisen siihen, kun liian mielikuvitukselliselta tuntuva kohta estää uskomasta tarinaan, jonka tiedän olevan keksityn. Ristiriitaista, myönnän.

Jätän sikarin lepäämään marmoriseen tuhkakuppiin ja päätän tehdä hieman tutkimuksia. Aion selvittää, onko epäilyksissäni perää. Otan pikkutakkini povitaskusta iPhonen ja soitan poliisille. Esittäydyn toimittajaksi. Kun puheluani on siirretty muutaman kerran henkilöltä toiselle, saan kuulla rikoskomisariolta, että yhtään poliisipartiota ei ole lähetetty pidättämään vanhuksia ryöstäviä maahanmuuttajia.

Tapaus on selvitetty. Sammutan sikarin ja tyhjennän viskilasin. Kirjoittaja oli toiminut kuin kirjailija. Hän keksi tapahtuman, jota ei ole tapahtunut, mutta kirjailijasta poiketen teroitti kynänsä kiihottaakseen ihmisiä toisiaan vastaan.

Tässä kirjoituksessa valehtelin monta kertaa. Viskini ei ole Bowmore, enkä polta sikareita työhuoneessani. Lounaani eivät ole maittavia. Minulla ei ole avustajaa, marmorista tuhkakuppia eikä mahonkista kirjoituspöytää. Ei kai kukaan sellaista tosissaan uskonut? En pukeudu työskennellessäni pikkutakkiin enkä omista iPhonea. Tuossa kuvan lasissakaan ei ole viskiä vaan kahvia ja sikarikin on vielä muovikääreissä. En soittanut poliisille vaan poliisi itse ilmoitti julkisuuteen, että miehen kuvaamaa, laajalle yleisölle levitettyä ryöstöyritystä ei ole tapahtunut. Samana päivänä kun poliisi kertoi meille aikuisille kuin pikkulapsille, että ihan mitä tahansa ei kannata uskoa, sankarin kirjoitus hävisi netistä. Silti yhä hänen läheisensä kiittelivät häntä sankariteosta.