Jouluyö, osa 2

Niklas Björkmanin laelta kaljuuntunut pää lähestyi välioven ikkunaa ja ilmestyi tuulikaappiin. Huomatessaan ovella seisovan Harrin hän ei näyttänyt hämmästyneeltä eikä harmistuneelta. Hän oli oma tyytyväinen itsensä, joka yritti tulla juttuun jokaisen kanssa ja joka onnistui yleensä aikeissaan.

   Harrin mielestä mies muistutti pahvista mainoskuvaa, joka tervehtii asiakkaita yhden elektroniikkamyymälän hälytinportin vieressä. Sille teki mieli piirtää tussilla sänkeä ja mustata hampaat harvemmiksi. 

   Niklas kätteli Harrin.

    ”Mitä mies.”

    ”Joulupukin asioilla ollaan.”

    ”Niin tietysti.” 

   ”Ajattelin piipahtaa, kun pukin reestä tipahti muutama paketti. Osuin onneksi paikalle poimimaan ne talteen, sillä toisessa luki Emilin ja toisessa Emman nimi.”

   Harri valitsi sanat huolella, sillä hän huomasi peilin kautta, että Emil seisoi nurkan takana. 

   ”Mieshän on ihan jäässä.” 

   ”Ei tässä mitään.” 

   ”Tärinä tuntuu täällä asti. Tulehan sisään ovenraosta”, Niklas sanoi. ”Pieni paukku saattaisi maistua. Tilkka lämmikettä, eikö vain?” 

   ”Harri oli juuri lähdössä”, Asta sanoi. ”Harrilla oli jotain menoja.” 

   ”Sisään nyt siitä. Ei kai tässä mikään kiire ole. Jouluaattona.”

   Harri vilkaisi Astaa. 

   ”En tiedä. Olisi muitakin paketteja, jotka pitäisi palauttaa oikeille omistajilleen.” 

   ”Ymmärrän”, sanoi Niklas. ”Pukille riittää kysyntää”, hän lisäsi ja iski silmää. Hän harrasti sitä, hänen silmänsä vilkkuivat usein. Harri ei hallinnut sellaista. ”Mutta hyville tienesteille niissä hommissa pääsee. Sen kun kuuntelee laulun tai pari ja istuttaa lasta polvella. Se on kymmenen minuuttia per paikka ja kiitos ja näkemiin, niin olen kuullut. Ja kouraan työnnetään eteisessä satanen. Siihen varainsiirtoon ei verottaja ehdi väliin.” 

   ”En minä sitä. Niistä hommista olen kieltäytynyt”, Harri sanoi. ”Sattuu vaan olemaan aika paljon tuttuja, joiden luona olen luvannut käydä tänään.”

   Harri ajatteli tekemiään valmisteluja. Hän oli hankkinut rasian imellettyä perunalaatikkoa ja porkkanalaatikkoa, josta ei erityisesti pitänyt, mutta jota joulupöydässä kuului olla. Hän oli paistanut kinkun, vaikka tiesi että suurin osa siitä jäisi syömättä. Rosolliakin oli, valmiiksi kuutioitua punajuurta, sipulia ja suolakurkkua ja niiden päälle kermaa, joka odotti vain että joku vatkaisi sen valmiiksi. Harri oli käynyt hakemassa torilta kuusen, mutta vain siksi, että lapset olivat tulossa joulun jälkeen. Emil ja Emma saisivat koristella sen. Harri oli hommannut palloja, suklaasydämiä ja hopeanauhoja, mutta kynttiläsarjaa ei vielä ollut eikä sillä ollut niin väliä, sen ehtisi penkoa pyhien jälkeen laareista, joihin kaupat tyhjensivät myymättä jääneen jouluromun. 

   Kuusesta tulisi komea. Se saisi kunnon keon koristeita oksilleen. 

   ”Sehän kiva”, sanoi Asta, tietäväinen ilme kasvoillaan, juuri sellainen jota Harri oli oppinut inhoamaan. ”Kiva, että tuttuja riittää.”

Niklas sulki ulko-oven ja alkoi auttaa takin Harrin yltä.

”Ihan kylmissään sitä ollaan. Jäät hetkeksi lämmittelemään ja sillä selvä.” 

   Harri istui nojatuolissa edessään lasillinen konjakkia. Litteällä ruudulla riehui häiriintyneitä piirroshahmoja, ja Harri mietti, kuuluivatko ne joulun ohjelmistoon vai pyörikö laitteessa jokin dvd.

   Avonaisia kansia ainakin lainehti vaalealla parkettilattialla. Katsottavasta ei ollut pulaa, mutta lapset eivät malttaneet keskittyä televisioon. Emil käväisi vähän väliä kurkistamassa sälekaihtimien välistä pihalle ja Harri arveli hänen pelkäävän hetkeä, jolloin pihalle ilmaantuisi liikettä. Emmalla oli menossa leikki, johon kuului olkapäille kääritty huopa ja isoveljen pesäpallomaila. Hän näytti ratsastavan sillä, mutta yhtä hyvin hän saattoi myös lentää. Hän kiiti olohuoneen, keittiön ja käytävän muodostamaa ympyrää mailan selässä, ilmestyi näkyviin ja katosi taas ja jätti jälkeensä ujelluksen. Välillä hän pysähtyi ja tyhjensi syljet suusta huuliharppuun, mutta töräykset hukkuivat kaiuttimien toistamaan mölyyn. 

   ”Turha toivottaa rauhaisaa joulua”, Niklas sanoi. 

   ”Niinpä.” 

   ”Ei sen tietysti niin rauhallinen tarvitsekaan olla. Se on turhaa puhetta. Saahan sitä olla menoa ympärillä.”

   Asta toi tarjolle vadillisen pähkinöitä, mutta palasi heti keittiöön. Harrin kokemuksen mukaan Asta ei viihtynyt siellä erityisen hyvin. Hänen entinen vaimonsa ei ollut innokas ystävystymään koneiden kanssa – eikä varsinkaan sellaisten, jotka liittyivät ruoan valmistukseen.

Harri mietti, huomasiko Niklas Astan äänettömän mielenosoituksen. Ainakaan hän ei näyttänyt olevan huolissaan siitä. 

   Tuskinpa hän oli huolissaan mistään. Huoli on joillekin vieras käsite. 

   ”Tavallaan minä pidän tästä”, Niklas sanoi. ”Jouluna tuntuu kuin olisi melkein itsekin lapsi taas.” 

   ”Totta.” 

   ”Jossain vaiheessa käy niin, että joulunvietosta kasvaa ulos. En osaa sitä paremmin selittää, mutta niin se vain on. Koko juhla alkaa tuntua tarpeettomalta. Sitä ajattelee, että se on vain mainosmiesten ja kauppiaiden keksintöä, ei sen kummempaa. Sille touhulle tulee sitten vähitellen allergiseksi. Ainakin minä tulin enkä ole ainoa. Sen voin sanoa. Mutta sitten, kun näkee lapset ja niiden odotuksen ja riemun, ajatukset muuttuvat kummasti. Sitä tajuaa taas, mistä koko jutussa on kysymys.” 

   ”Näin on”, Harri sanoi. Hän otti hörpyn ja mietti, kauanko jaksaisi vielä kuunnella tällaista soopaa.

Luultavasti Niklas yritti vain olla ystävällinen ja puhua kauniisti lapsista, jotka eivät olleet hänen. Silti hän asui heidän kanssaan. 

   ”Yhdessäolo on se juttu. Ja se, että kun antaa, niin saa. Eihän aikuinen enää lahjoja tarvitse eikä odota niitä edes saavansa.” 

   ”No ei.” 

”Vieläkö on firma pystyssä?” Niklas kysyi. Hän nosti jalkansa polven päällä ja heilutti tohvelia, jossa oli repeämä vasemman pikkuvarpaan kohdalla. Harri oli tunnistanut ne heti. Tohvelit olivat menneet rikki, kun Harri oli työntänyt ne jaloissaan ruohonleikkuria ja vetänyt ojaa siistiessään koneen varpaan päälle. 

   ”Vielähän se”, Harri vastasi.

   Emma ilmestyi taas olohuoneeseen mailansa kanssa. Hän kävi lällättämässä Emilille ja laukkasi karkuun. 

   ”Ja hyvin menee, vai? Remontteja riittää.” 

   ”Sähkötöitä.” 

   ”Niinhän se oli. Elektroniikan erikoismies”, Niklas sanoi ja iski jälleen silmää. ”Onhan se hyvä, että on lähipiirissä osaamista niin tietää saavansa apua, jos menee talo pimeäksi.”

   Lähipiirissä, Harri mietti. Hän mietti myös, millainen mies käyttää toisen miehen kenkiä, muttei keksinyt sellaiselle määritelmää. 

   Harri olisi halunnut tosiaankin auttaa. Hän olisi halunnut laittaa Niklaksen silmän kerralla kuntoon. Sitten sitä ei tarvitsisi räpytellä vähään aikaan kuin suuntavilkkua. 

   ”Yhdellä naapurilla meni pakkasilla lämmitysjärjestelmä sököksi ja pattereissa kiersi jäävettä”, Niklas sanoi. ”Ei paljon kaveria naurattanut.” 

   ”Ei varmaan.” 

   ”Kippis sähkölle. Ja sähkömiehelle. Kippis juhlista jaloimmalle.”

TO BE CONTINUED...