Jouluyö, osa 3

Harri kuunteli, kuinka Niklas puhui. Sössötti. Välillä hän vastasi jotain ja nyökkäili. Hän vilkuili lapsiaan. Hän katsoi sohvaa, johon Niklas oli asettunut ja jonka Asta oli valinnut sen jälkeen, kun hän ja Harri olivat kiertäneet lähiseudun huonekalukaupat läpi pariin kertaan ja makoilleet kulmaratkaisuissa ja divaanien jatkopaloilla ja vertailleet kulutusta kestäviä kuoseja, jotka eivät menneet miksikään, vaikka niihin istahti kuusikymmentäviisituhatta kertaa. 

   Niklas oli istahtanut sohvalle luultavasti miljoona kertaa. Hän retkotti vetelänä kuin spagetti keitinvedessä, ja oli vain ajan kysymys, milloin hän valahtaisi lattialle ja jäisi niille sijoilleen.

Mies olisi käynyt sohvatyynystä. Lattiatyynystä. 

   ”Tonttu, tonttu, tonttu”, Emma hihkui ilmestyessään olohuoneeseen. ”Minä näin sen. Ikkunasta. Ihan varmasti minä näin.”

   Tytön alla oli tällä kertaa potkimalla liikkuva mopo. Sen täytyi olla uusia hankintoja. Niklaksen ostoksia. Tietenkin. 

   Emmalla olisi ollut myös formula, jonka sisälle mahtui istumaan. Siinä oli ladattava akku ja kaasupoljin. Sen kun painoi pohjaan, niin auto ampaisi liikkeelle. Siinä vasta kunnon vehje. Kun Harri oli tuonut ostoksen kotiin, Asta oli huokaillut, ettei se mahtuisi mihinkään. 

   ”Tontun vai”, sanoi Niklas. ”Sehän on mahtavaa. Kuinka ihmeessä onnistuit huomaamaan sen?” 

   ”Onpa sinulla tarkat silmät”, Harri sanoi. 

   ”Minä en ole vielä nähnyt tontun tonttua tänä vuonna”, Niklas leperteli. ”Ellei se yksi tyyppi peilissä ollut sitten sellainen”, hän sanoi ja naurahti päälle. 

   

Emma lähestyi Harria ja Niklasta, ja Harri ajatteli, että nyt oli hänen hetkensä. Hän kaappaisi tytön syliinsä mopon selästä ennen kuin tämä karkaisi muihin puuhiin. Hän ottaisi tytön itselleen, hetkeksi vain, kutittelisi sängellään tämän poskea ja saisi hänet hihittämään.

   Hänellä oli ikävä Emman kiherrystä. Se oli musiikkia, jota kuuli liian harvoin. Kerran kun hän oli nostanut Emman syliinsä ja keinuttanut tätä kuin laivaa aallokossa, Emil tuli jonottaman saadakseen samaa käsittelyn. Harri oli saanut pojan tuskin ylös, kun tämä jo ripustautui kaulaan kiinni ja kuristi niin, ettei Harri meinannut saada henkeä. 

   ”Missä sinun formulasi on?” Harri kysyi ja ojensi Emmalle kätensä, mutta tyttö ei tarttunut siihen. ”Näytätkö isälle, miten sillä ajetaan? Näytä millaista vauhtia sillä pääsee.” 

   Emma ajoi Harrin käden ohi. Hän hylkäsi moponsa ja kapusi sohvalle, selitti jotain sekavaa tonttuhavainnoistaan kunnes alkoi tasapainotella Niklaksen polvilla selkä Harria päin. 

   ”Oletko hurjastellut sillä viime aikoina?”Harri yritti vielä.

   ”En.” 

   ”Miksi et? Onko se rikki? Minun pitää vilkaista sitä, niin pääset taas ajamaan. Sitä pitää käyttää välillä varikolla.” 

   ”En, en, en”, sanoi Emma. 

   ”Vietiin se autotalliin”, Niklas sanoi. ”Ei sillä ollut oikein käyttöä.” 

   Emma tarttui Niklasta käsistä kiinni ja kyykistyi valkoisissa sukkahousuissaan ponnistusasentoon. 

   ”Ollaan taas sitä”, Emma pyysi. ”Sitä että Emma hyppää – nyt!” hän ohjeisti itse itseään ja ponkaisi ilmaan.

   Harri mietti, kuinka Asta pärjäsi parisuhteessa pomppulinnan kanssa. Miehen reidet olivat jouset. Ne olivat kaksi sulanutta joulukinkkua, joista kumpikaan ei mahtuisi paistumaan tavallisessa söhköuunissa.

   

Harri tyhjensi lasin ja nousi tuolista. 

   ”Nyt minun täytyy mennä.” 

   ”Mikä kiire tässä muka on?” Niklas sanoi katsomatta Harria. ”Kaadetaan sinulle vielä lasillinen.” 

   ”Ei kiitos. On tosiaan aika monta paikkaa käymättä.” 

   ”Älähän hoppuile mihinkään.” 

   ”Kyllä minä nyt lähden.” 

   ”Uudestaan”, Emma hihkui. 

   ”Vielä kerran – näin”, Niklas sanoi. Hänen otsalleen oli noussut hikihelmiä, vaikkei hänen tarvinnut itse hyppiä. ”Näin, näin, vielä kerran näin. Se oli komea hyppy.”

   Pesäpallomaila oli hylätty lattialle. Harri poimi sen käteensä ja pyöritteli sen vartta, naputteli kämmentä vasten.

   Sitten hän vain piteli sitä. Puristi lujaa. Heitti sen kevyesti ilmaan ja otti kiinni kuin hutunkeitossa, selvitti, kumpi nyrkki voitti kilpajuoksun huipulle. Kämmen oli kostea ja sormenpäät valkoiset. Television piirroshahmojen äänet sekoittuivat Emman kiljuntaan. Huoneessa oli riehuvan lapsen hien tuoksu.

   Harri hellitti otteensa mailasta ja jännitys ruumiissa purkautui. Maila oli vaahtomuovia. Hyvä niin. Todella hyvä. Harri laski sen nojalleen seinää vasten. 

   ”Hei, hei Emil”, hän sanoi poikansa luona. 

   ”Hei”, vastasi Emil. Hän seisoi ikkunan ääressä. Kädessä oli pipari. Sitä pureskellessa murusia satoi syliin. 

   ”Onko hyvää?” Harri kysyi. ”Maistuuko?”

   Emil otti piparin suusta ja näytti sitä isälleen. Se oli vastaus. 

   ”Oletko leiponut ihan itse?” 

   ”On se”, sanoi Asta. ”Sen mitä ehti taikinan syömiseltä.” 

   Harri ajatteli pyytää lähtöhalausta, mutta sitten hänen mieleensä tuli, että Emil saattaisi pysyä vain paikoillaan, että hän ei kuulisi tai ei olisi kuulevinaan isänsä toivomusta tai että hän juoksisi jostain syystä karkuun. Sitä hän ei olisi kestänyt, varsinkin kun Asta katseineen partioi selän takana.

   Harri kääntyi. Asta istui jakkaralla kädessään samanlainen lasi kuin Harrilla oli ollut. Hän oli kaatunut arvatenkin konjakkia myös itselleen.

   Hän oli edelleen kaunis. 

   ”Ei muuta kuin hyvää joulua”, Harri sanoi. Hän pujotti kengät jalkoihinsa ja etsi naulakosta takin. ”Nähdään ihan kohta, Emil. Nähdään ensi viikolla.” 

   ”Ensi viikolla”, Asta toisti kuin vakuudeksi.

Harri painoi oven kiinni. Siihen kiinnitetyssä kyltissä luki yksi oikea ja yksi väärä sukunimi.

Taivaalta leijaili hiljakseen hiutaleita. Kaikki ympärillä oli kauniin valkoista ja satumaista, mutta Harri ei osannut ihastella tuiskun kuorruttamia runkoja ja oksia, jotka kaareutuivat lumen painosta. Kun hän saapui metallisessa kipossa poukkoilevan ulkotulen kohdalle, hän tyrkkäsi varpaankärjellä jäisen luminokareen steariinijärveen. Se rätisi aikansa ja hävisi, ja liekki nousi taas tuulen vietäväksi välittämättä yllättävästä häiriötekijästä. 

   Talon ohiajavan auton ratin takana oli naamansa ja partansa rinnuksille laskenut joulupukki. Harri tiesi, että ajelisi autollaan vielä pitkään autioita teitä ja näkisi lisää punaisiin nuttuihin pukeutuneita kuskeja ennen kuin menisi tyttöystävänsä luo, naisen, joka oli oikeastaan syynä tähän kaikkeen ja joka ei pitäisi siitä, että Harri viipyi matkallaan. Hän kääntyi ja vilkutti ikkunaa kohti, vaikkei ollut varma siitä, katseliko kukaan hänen poistumistaan.

THE END