Käytännöllisiä neuvoja runoilijoille

Suomen Kirjailijaliiton residenssissä Pietarissa on tupakeittiöllä varustettu huone, kellarilta tuoksahtava kaakeloitu vessa, näkymä sisäpihalle ja kaksi kirjahyllyjä, joille on varastoitu muutama venäjänkielinen teos, suomalaisia romaaneja, Raamattu, opaskirja ja Allegro-lehti.

Ja useampi lehdykkä nykyrunoutta.

Lähiravintolassa, Nevski prospektin varrella sijaitsevassa Bibliotekassa nauttimani pöytään tarjoillun ja pitkäksi venähtäneen kolmen ruokalajin lounaan (muna-savuturskasalaattia, borssikeittoa, kyljys sienikastikkeella) ja punaviinilasillisen jälkeen vetäydyin muutaman lähikaupasta ostetun Baltika-tölkin ja runouden seuraan kämpilleni.

Marianna Kurtto tuumii kokoelmansa View-Master (WSOY 2012) ensimmäisessä säkeessä: ”En saa ovia auki, vaikka toivon niiden aukeavan juuri minulle.”

Runon nimi onkin osuvasti En saa ovia auki. Kurton mielestä ratkaisu on: ”On siirrettävä ovia ikkunoissa ja seppeleitä ovissa.”

Minusta tuntuu, että parempia tuloksia syntyisi, jos runoilija tutustuisi oven toimintaperiaatteisiin. Ovessa on usein kahva, jota kääntämällä ovi aukeaa. Joskus ovi voi olla myös lukossa, jolloin tarvitaan oveen sopiva avain.

Ja sitten ote runosta Toisaalla ajatus kiitää:

ÄhäÄÄ

{näitä sattuu. kukaan ei hallitse alituiseen joogaa,

muotoja ruumiissaan joka tupa.

koi, ei erota säveltä ja kelk        kailee sorassa

perhosia huulillaan}

Nyt kannattaisi runoilijan tehdä tarkempaa taustatyötä. Sorassa on nimittäin melko työlästä kelkkailla. (Kelkkailusta kai on kyse, jos tuon tyhjän välin sanan keskeltä saa kuroa kiinni?) Romaanikirjailijana huomautan, että tarinan kannalta olisi uskottavampaa, jos mahdollinen kelkkailu tapahtuisi vain yksi perhonen huulilla.

Otan hyllystä seuraavan ohuen teoksen. Se on Harry Salmenniemen kirja Runojä (Otava 2011). Heti ensimmäiseksi voin todeta, että äidinkielen opettajani ei ilahtunut, jos taivuttelin sanoja sinne päin.

Tarkoittaako kirjan nimi myös sitä, että Salmenniemi on runoilijä? Vai runöilija? Runöilijä?

Tässä yksi nimeämätön runö hänen kokoelmastaan.

Elämä on sarja toistuvia

onnettomuuksia - - - - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - -

- - - - - - - - - - - - suolla?

En tiedä, onko näin, mutta minusta tuntuu että Salmenniemen ajatus on harhautunut kesken työnteon ja hänellä on jäänyt väliviivanäppäin päälle. Neuvona antaisin, että tietokoneessa on myös näppäin, jolla saa pyyhittyä tekstiä (ja viivoja), jos käy pieni vahinko.

Pauliina Haasjoki on tehnyt kokoelmaansa Hiukset (Otava 2013) havaintoja niin luonnosta kuin ihmisen rakentamasta infrastruktuurista:

Virta on virran rantojen välissä.

Tie jatkaa tietä.

Olen samaa mieltä Haasjoen kanssa. Voisin lisätä, että myös meri on meren rantojen välissä. Sellainen kutkuttava ajatus jäi vaivaamaan, että voiko tie jatkaa joskus polkua eikä vain tietä?

Haasjoki kysyy teoksessaan: Mitä hiukset ovat? Ja vastaa siihen itse: Se osa ihmisissä mikä eniten muistuttaa lehtiä tai piirtää kulkemisen viivoja.

Kyllä minä Haasjoki nyt sanoisin, että kannattaisi käyttää Wikipediaa, jotta saisi tekstiin vähän tarkemman määritelmän. Eli näin: "Hiukset eli tukka tarkoittaa ihmisen päälaen, ohimojen ja takaraivon karvoitusta. Hiukset ovat pitkiä, ohuita ja kestäviä sarveiskuituja, jotka kasvavat päänahassa tiuhaan sijaitsevista hiustupista."

Nykyrunoilijoiden inspiroimana kirjoitin oman runoni kaupungista, jossa parhaillaan olen. Sen nimi olkoon piEtäri.

ÖhÖÖ

Kahviini halusin - - - - maitoa,

ostin piimää.
borssikeittoa rinnuksillani.

{Nevski prospekt kulkee sitä reu      nustavien

talojen välissä}

Mikä on taksikuski? Mies joka huijaa 300

ruplaa, on pudottanut hiuksensa, lehdetön.