Valekokin tunnustuksia

Hemingwayn kantapaikka Key Westissä oli Sloppy Joe’s Bar, Pentti Saarikoski istui Keravalla asuessaan Lehtotuvassa. Minun ravintolani on El Mundo Kouvolassa.

Vuosi sitten helmikuussa astuin sen sisälle ensimmäistä kertaa. Vastassani oli kynttilänvaloa, lattarimusiikkia, kodikasta rähjäisyyttä, värejä ja intohimoista tangoa veivaava pari, vaikka emme olleet saapuneet tanssipaikkaan.

Valekokki Behm, pääomistaja Danita Jokela ja valekokkikollega Jaakko Vuolasto.

Seurueemme tilasi viiniä ja lajitelman tapaksia. Parin tunnin kuluessa olimme saaneet niistä oliivit ja chorizot. Normaalisti olisin tuskaillut, mutta annoin kaiken anteeksi tarjoilijalle, joka puhui monia kieliä, muttei samoja kuin minä.

Mikään ei toiminut, mutta silti kaikki. Olin viiden minuutin matkan päässä kotoa, kuitenkin ulkomailla. Katsoessani ikkunasta näin Keskuspuiston, jonka pensaiden ja puiden päälle tuprutteli hiljakseen lisää lunta. Se ei tuntunut täsmäävän. En ollut Suomessa enkä varsinkaan Kouvolassa.

Näin jälkikäteen ajateltuna kävimme pöydässämme oudon keskustelun. Seurueessa oli ystäväni, joka mietti yhä, mitä olisi kiva tehdä isona. Hänen vaimonsa ehdotti miehelle kokiksi ryhtymistä.

Käytin ärtyneen puheenvuoron siitä, että kukaan ei ole niin hullu, että palkkaa keittiöönsä kouluttamattoman kokin, jolla ei ole alalta mitään kokemusta. Suomessa kun ei voi nenääkään kaivaa, ellei siitä ole suoritettu tutkintoa ja todistettu pätevyys sertifikaatilla.

NYT OLEN osakkaana samaisessa el Mundossa, samoin kuin ystäväni, jolle en povannut kokin uraa.

Me kaksi valekokkia olemme viettäneet viikonloppuja ravintolamme keittiössä valmistelemassa a´la carte -annoksia pahaa-aavistamattomille asiakkaille. Hyvää he ovat saaneet.

El Mundon afrikkalainen huone.

Olemme kasanneet kylmiä tapaksia ja valmistaneet lämpimiä. Olemme asetelleet salaatteja torneiksi, päätelleet milloin sisäfilee on medium miinus ja milloin medium plus, muistelleet kaikkia lukemattomia työvaiheita, jotka edeltävät sitä, että annos voidaan kiikuttaa asiakkaalle juuri oikeanlaisena.

Minut on lähetetty keittiöstä selvittämään, mitä ainesosia oli ”ihanassa” tomaattipestossa. En muistanut mitä kaikkea olin siihen sekoittanut, mutta lupasin välittää kokille kiitokset.

Välillä on ollut hässäkkää. Kymmenen hengen ryhmä tilaa neljää eri annosta, joissa kaikissa on eri lisukkeet. On täytynyt juosta tukkuun, kun ainekset ovat lopussa. Aina ne ovat, vaikka kuinka nostaa tavaraa takakonttiin.

Ravintolabisnes on logistiikkaa. Raaka-aineita raahataan sisälle ja roskia heivataan ulos. Ravintolan sisällä tavara vasta liikkuukin: valmiit ruoat, likaiset lautaset, puhtaat lautaset, aterimet, kaikki eri juomille tarkoitetut lasit, servetit, kynttilät, pöydät, täydet ja tyhjät pullot ja pesuaineet suorittavat ikuista kiertokulkuaan.

TÄHÄN IKÄÄN mennessä en ole tehnyt työtä, mihin minulla olisi koulutusta. Opetin filosofiaa ja psykologiaa Etelä-Tapiolan lukiossa. Ei pätevyyttä. (Pian lähdettyäni lukio nousi rankingin kärkisijoille). Olen ollut toimittaja. Ei alan opintoja. Kirjailija. Ei edes yhtä kirjoituskurssia takana.

Yhtä luontevaa jatkumoa kaikelle tälle on se, että joka perjantai postiluukustani saapuu Lääkärilehti, vaikka en lääkärin ammattia tunnusta harjoittavani.

Ja nyt olen kokki. Valekokki. Lukion jälkeen pääsin kyllä kokkikouluun, mutta valitsin yliopiston.

Kokkina oleminen on vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen tehnyt ennen. Siinä pitää suorittaa montaa asiaa samanaikaisesti ja lomittain, sotkua ei saa jäädä ja lopputuloksen täytyy olla taidetta. Iltavuoron päätteeksi tuoksuu siltä kuin olisi pulahtanut rasvakeittimessä.

KUTEN ESPANJAA ymmärtävät tietävät, El Mundo tarkoittaa maailmaa. Ravintolamme  ruoka vaihtelee välimerellisistä tunnelmista lattarimaiden erikoisuuksiin, ja välillä tarjolla on ruokaa Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä. Joskus jopa Suomesta.

Valekokin chicken curry poreilemassa.

Baarimikkomme on italialainen vaihto-opiskelija. Uusi keittiömestarimme on luonut uraa huippuravintoloissa Espanjassa ja Itävallassa, kunnes rakastui suomalaiseen naiseen. Keittiöapulaisina on pari irakilaista turvapaikanhakijaa. Tanssinopettajamme tulevat Kuubasta ja Venezuelasta. South Asian Night -tapahtumassa esiintyi nepalilaisia kaunottaria.

Joten voin sanoa, että edelleenkin tuntuu siltä, että El Mundossa olen ulkomailla. Tuntuu myös, että siellä olen romaanin sisällä, en kirjoittamassa romaania.

On hyvin vähän järkisyitä olla osakkaana ravintolassa. Maksamassa siis siitä, että saa tehdä ilmaiseksi töitä. Mutta aina kun avaan ravintolani oven ja kuulen salista kantautuvan musiikin ja haistan keittiöstä leijailevan ruoankäryn, tunnen tulevani kotiin. Ja yleensä kotiin palaa ihan mielellään.

Jos on kulinaristina tunnetun Outi Pakkasen matkassa, saattaa päätyä ravintolan osakkaaksi. Tämän kuvan ottamisen jälkeen seurue suuntasi El Mundoon. Siellä osakkuusneuvottelut käynnistyivät vähän vahingossa. Kuvassa myös Eetu Alvik, Kini Laine ja Ilpo Kontula. Kuvan otti Juha Kautto.