tiistai 21. maaliskuuta 2017

Tuomari on puhunut


Vain yksi tietää Kouvolan Dekkaripäivien kilpailun parhaat.
Posti toi ruskealla teipillä vahvistetun kirjekuoren. Priority. Lukematta lähettäjän nimeä arvasin, mitä sisällä odottaisi.

Oli aika käydä töihin.

Asetuin työpöydän ääreen ja avasin kirjeen veitsellä. Sisällä oli paperipino. Monta liuskaa kertomuksia. (Ja kuten myöhemmin huomasin, veitsi oli yleisin väline, millä niissä tehtiin rikos.)

Tiesin, mihin olin ryhtymässä. Minut oli pyydetty tuomariksi. Kouvolan Dekkaripäivät, tuo vanha tuttu, oli pyytänyt lähettämään rikollisia raapaleita.

Niitä oli tullut 737. Minulle niistä oli valittu luettavaksi 100.


SATA parasta tarinaa. Parasta ja pahinta yhtäaikaa. Muutama kovaksikeitetty, yksi runo ja kaikkea niiden väliltä.

Raapale. Tarkistin, mitä se tarkoitti. Se oli novelli, jossa on tasan sata sanaa, mutta joka on kokonaisuus, jossa on alku ja loppu.

Työmaani olisi siis kymmenentuhatta merkkiä. Minun piti valita 20 raapaletta, jotka saisivat palkinnon.


LUIN PINON läpi. Sitten aloitin saman alusta. Ja mietin, kuinka suorittaisin karsintaa.

Toisella lukukerralla heitin pois tekstit, joissa oli häiritseviä asioita. Kuten toisto. Sadan sanan tarinaan ei ole varaa lätkäistä montaa samaa sanaa eikä varsinkaan samaa lausetta, vaikka se tuntuisi kuinka hyvältä tyylikeinolta.

Kuluneen kielikuva käyttö oli syy pudota kisasta. Henkeni salpautui. Se on salpautunut kirjoissa ihan riittävän monta kertaa.

Seuraava kirjoitusasu oli syy raapaleen lentämiselle lattialle:

Kaveri keksii : ” Huput ja pipot päähän. ”

On antikliimaksi lukea kiinnostavasti kehittyvää tarinaa, jonka sekaan pilkut, välilyönnit ja lainausmerkit on ladottu miten sattuu. Eikö kirjoittaja ole lukenut kirjoja? Ja jos on, miksei hän ole ottanut mallia välilyönnin oikeasta paikasta? Sama kuin nauttisi kynttiläillallisesta tyrmäävän naisen seurassa, joka alkaa luennoida jalanpohjan syylistään.


MUUTAMAN RAAPELEEN syvin olemus läikehti ehkä kirkkaana kirjoittajan mielessä, mutta sama tunne ei välittynyt lukijalle. Jos en ymmärtänyt edes kolmen lukukerran jälkeen, mitä tarinassa tapahtui, raapale siirtyi sivuun.

Raskauttavaa oli myös epäuskottavuus. Eräs hyytävä raapale kertoi miehestä, joka oli murhannut vaimonsa. Hän hankkiutuu tästä eroon viemällä ruumiin hautausmaalle ja sulkemalla sen avonaisessa haudassa olevaan arkkuun toisen vainajan kanssa.

Pienen sulattelun jälkeen heräsi kysymyksiä: Kuinka mies raahasi ruumiin hautausmaalle? Ja kuinka hän laskeutui hautaan ruumiin kanssa? Mahtuuko samaan arkkuun kaksi vainajaa?


SAIN KARSITTUA tekstit ensin puoleen luettelemieni kriteerien avulla. Sitten olikin vaikeampaa.

Nukuin yön yli ja sulattelin. Luin raapaleita uudestaan. Nukuin toisenkin yön. Join kahvia.

Paperipinot työhuoneessani alkoivat jakautua

Yritin tehdä eroa vertailemalla tarinan voimaa, tyyliä, psykologista syvyyttä ja yllätyksellisyyttä. Osassa tarinoista oli kaiken mullistava loppukäänne niin kuin novellissa pitääkin.


MONESSA raapaleessa ehdittiin tehdä murha. Tehokasta toimintaa sataan sanaan. Useimmiten henki otettiin omalta puolisolta. Ehkä keksliäin tapa ukon listimiseen oli veneen tapin vaihtaminen saippuapalaksi.

Omaperäisyys jäi mieleen. Yksi murhaajista paljastui kissaksi, ja yksi rikostutkijoista osoittautui poliisikoiraksi.

Kun tarinoita oli jäljellä enää kolmekymmentä, oli vaikea heivata yhtään pois. Niin kuitenkin tein. 

Oli pakko. Oli uhrattava muutama valioyksilö.

Valittava parhaimmista parhaat.

Se on tehty. Tuomari on puhunut, muttei puhu.

Palkittavat tarinat ja niiden kirjoittajat julkaistaan Kouvolan Dekkaripäivillä kesäkuussa. Siihen asti pidän salaisuuden.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti