Happy End

Kasiluokkalaisille suunnatussa Luetko sinä? -kampanjassa on ilmestynyt tänään parissakymmenessä lehdessä novellin Näkymätön kolmas ja viimeinen osa.

Tänään päättyy myös Prinsessan teinivuodet, jonka kirjoitin myös kampanjaa silmällä pitäen, mutta joka päätyi pöytälaatikkoon.

(Tai eivät kirjoitelmat enää hautaudu pöytälaatikoihin vaan läppärin muistiin. Ja sieltä ne saattavat luikerrella blogeihin.)

Hyvä, että kustannustoimittajani Ulla oli Näkymättömän kannalla. Myös oma tyttöni totesi luettuaan ekan osan prinsessatarinasta: "Toi oli ihan huono."

Ateljeekriitikoihin kannattaa luottaa. Siitäkin huolimatta viimeinen osa tässä.

PRINSESSAN TEINIVUODET

Kolmas osa

Prinsessa Mary makasi lattialla huoneessaan, joka sijaitsi Astorian palatsin läntisessä siivessä. Kolmas kerros, yhdeksäs ovi vasemmalta, jos huonetta lähestyi pääportaikosta alkavan käytävän suunnasta.

Paikalla oli myös Luke, ja he sauhuttelivat itse käärimiään sätkiä ja hihittelivät, kun Luke imitoi totista ja nuivaa yksityissihteeriä, joka piti huolta Maryn asioista ja joka oli keksinyt idean tämän kesyttämiseksi.

”Epäilemme prinsessan olevan niin kiireinen, ettei hänen korkeuttaan ole syytä lähestyä ilman audienssia”, tämä tylsyyden ja asiallisuuden huipentuma oli yrittänyt selittää Lukelle tämän pyrkiessä Maryn luo.

”Epäilemme, että pyllystämme lähti niin kimeä pieru ja vielä kumeampi haju, ettei meitä ole syytä lähestyä ilman happinaamaria”, Luke lausui yksityissihteerin äänellä.

Lisää hihitystä. Päälle muutamat sauhut ja ikkuna auki, ettei äiti haista, mitä ollaan puuhailtu. Jos hän nyt sattui eksymään samaan osaan linnaa.

”Arvaa, mitä faija puuhaa nykyään”, Mary sanoi.

No mitä?” kysyi Luke.

”Se on ruvennut käyttämään fuck-sanaa.”

”Fucketi fuck.”

”Ja yhtenä iltana se hiippaili reikäfarkuissa meikän perässä ja kyseli mitä bändejä mä kuuntelen.”

”Oh shit.”

”Ja vähän sen jälkeen se rupesi luukuttamaan Avenciin biisejä niin lujaa, että musa tuli sen kuulokkeista läpi.”

”Fuck. Onko teidän äijällä kuulokkeet?”

”Pinkit Beats Solo kolmoset.”

”Fucketi fuck. Aika coolia.”

”Aika noloa. Musta tuntuu, että faijan pönttö on mennyt sekasin. Ehkä sen kruunu on ollut liian kireellä viime aikoina.”

”Ehkä.”

Niin kuin jotkut teinin vanhemmat tietävät, nuoren ihmisen sisälle on vaikea, jopa mahdoton päästä, jos sinne nyt ylipäänsä uskaltaa edes kurkistaa. Harva sellaista riskiä uskaltaa ottaa.

Ystävällinen lähestyminen saatetaan tulkita vihamieliseksi.

Äänenpaino on väärä. Kulmakarva nousee millin liikaa. Suu on liiallisessa tai liian vähäisessä hymyssä. Käsi nousee tervehdykseen liian agressiivisesti.

Henrikin suu oli suorastaan maireassa asennossa, kun hän kohtasi tyttärensä mukamas vahingossa linnan toisen kerroksen aulassa. (Hän oli kyttäillyt lähemmäs tunnin, että Mary lähtisi liikkeelle kammiostaan.)

Ilme oli mairea siksi, että kuningas huomasi tyttärensä irvistävän.

Se oli aitoa inhoa. Henrik mietti, että pyynteinen kätekölogia – ei kun siis käänteinen psykologia – näytti toimivan toivotulla tavalla. Prinsessa Mary oli suorastaan pöyristynyt.

Ja syystä.

Kuninkaalla oli yllään hihaton paita (jossa luki hopeisin kohokirjaimin FUCK!), punaiset legginsit, kuulokkeet ja musta peruukki, joka oli hänen mielestään oikein hauska ja joka muistutti Luken kampausta.

”Fuck you, fuck you, fucketi fuck”, kuningas lauleskeli ja otti tanssimuuveja päästessään Maryn kohdalle.

”Mitä hittoa äijä sekoilee?”

”Ei kun tää on just coolia.”

”Oh My God.”

”OMG vaan ittelles”, sanoi kuningas.

Snap.

Snap. Snap. Snap.

Mary otti ohimennessään pari kuvaa. Ja painoi sitten punaista nappia. Ja laittoi aika pian videclipin jakoon. Seuraavina päiviä valtakunnassa olikin vain yksi puheenaihe ja yksityissihteerillä kiirettä.

Sen pituinen se.Tai no, lisätään vielä, että prinsessa Mary sai olla rauhassa. Hän sai olla juuri sellainen kuin oli.

Prinsessasatu jatkuu

PRINSESSAN TEINIVUODET

Toinen osa

Prinsessa Mary, kruununperijä, kieltäytyi syömästä juhlaillallisilla kaviaaria, ostereita, mediumiksi paistettuja lampaankyljyksiä ja kaikkia kasviksia, varsinkin parsaa ja ruusukaalia kaikissa niiden kulinaristissa ilmentymismuodoissa.

Sen sijaan hän jumaloi donitseja, fish & shipsejä, chicken currya ja Ben & Jerry'sin jäätelöitä, vaikka tapakouluttaja oli esitelmöinyt niiden olevan turhan rahvaanoloisia herkkuja.

Mary kieltäytyi balettiharrastuksesta ja neulontaopetuksesta, eikä suostunut menemään tunneille, joissa opiskeltiin kävelyä ja niiausta. Mieluiten hän katseli Netflixiä ja pläräili puhelintaan, teki snapchatiin ja twitteriin päivityksiä, joiden takia hovissa hermoiltiin. 

Viidentoista ikävuoden lähestyessä prinsessa oli samankaltainen möhkäle kuin vauvana, tosin lähes yhdeksänkymmentä kiloa painavampi. 

Mary vihasi mekkoja, korkokenkiä ja sukkahousuja.

Aina kun mahdollista, hän veti ylleen napapaidan ja repaleiset farkut, jotka asettuivat tiukasti hänen muodokkaiden reisiensä ympärille. Hän oli värjännyt tukkansa pinkiksi ja otattanut niskaansa tatuoinnin, jossa luki: FUCK YOU.

Tuleva kuningatar oli – lievästi sanottuna – ongelmatapaus. 

Hän ei näyttänyt siltä, miltä prinsessojen oletettiin näyttävän. Hän ei pukeutunut kuten prinsessat (ei edes hattua ratsastuskisoissa). Hän ei puhunut kuten prinsessat (liian paljon f-alkuisia sanoja välimerkkeinä). Hän ei käyttäytynyt kuten prinsessat (syljeskelyä, keskisormen esittelyä lehdistölle).

Prinsessa Mary ei halunnut olla prinsessa, eikä hän halunnut edustaa vanhempiensa kanssa ja vielä vähemmän hän halusi olla jonain päivänä kuningatar. ”Fuck off, mielummin vaikka vessankassa”, hän oli twiitannut, ja siitä oli sosiaalinen media pillastunut, puhumattakaan lehdistöstä. 

Skandaalinpoikasia maton alle lakaisevalla hovin henkilökunnalla oli tekemistä prinsessa Maryn kanssa. Yksityissihteeri apulaisineen peitteli hänen sekoilujensa jälkiä, korjaili hänen sanomisiaan ja keksi, kuinka paparazzit harhautettiin pois sieltä, missä prinsessa sattui liikkumaan, sillä luvassa oli takuuvarmaa törttöilyä.

Vanhemmat olivat huolissaan tyttärestään, joskin molemmilla oli niin paljon puuhaa edustustehtävissä, ihmisille hymyilemisessä, kättelyissä ja puuduttavissa illallisissa, että he eivät olleet aina selvillä kaikista prinsessan tempauksista, ja hyvä niin, sillä pienemmällä järkytyksellä selviää, kun ei tiedä ihan kaikkea lapsestaan.

Silti oli aivan selvää, että asioiden oli muututtava.

Prinsessan oli muututtava.

Tosin käytöskouluista ei ollut apua. Eikä kotiaresteista. Ei kännykän takavarikoinnista. Eikä siitä, että prinsessaa yritettiin estää tapaamasta Lukea, jonka seurassa sekoilu yltyi tuhoisiin mittasuhteisiin.

”Ei kai meidän Mary ja Luke ole sillai?” kuningas mutisi kerran illalla vuoteessa.

”Ei kai nykynuoret”, sanoi Anna, joka täytti sudokua. ”Eikös ne vain koskettele puhelimiaan.”

Kuninkaallisten ei tarvitse onneksi ratkoa pulmiaan yksin.
 
”Teidän majesteettinne, meillä on ehdotus”, yksityissihteeri puhutteli eräänä iltapäivänä biljardipöydän kokoisen kirjoituspöytänsä ääressä väsyneen oloisena virunutta Henrikiä.

”Antaa tulla.”

”Me kokeilemme käänteistä psykologiaa.”

”Kokeilemme mihin?”

”Prinsessa Maryyn.”

”Kertokaa lisää, olkaa hyvä.”

”Prinsessa on teini, ja teiniä on tunnetusti vaikea pakottaa tekemään mitään, mitä hän ei halua. Näkemyksemme mukaan teini haluaa tehdä asioita, jotka ärsyttävät hänen vanhempiaan.”

”Jatkakaa, olkaa niin hyvä.”

”Olen ollut ymmärtäväni, että teitä vaivaa prinsessan pukeutumistyyli ja yhtä lailla hänen käytöstapansa. Ja se nuori mies.”

”Vastaus kaikkiin taitaa olla kyllä.”

”Tässä esimerkki, jos sallitte. Teini kuuntelee mieluiten musiikkia, jota hän tietää vanhempiensa inhoavan. Jos vanhempi alkaa kuunnella samaa musiikkia, teini menettää kiinnostuksensa siihen.”

”Ja sitten asiaan.”

”Mitäpä jos teidän korkeutensa vaikka pukeutuisi saman tyylisesti kuin prinsessa Mary? Ja puhuisi kuten hän? Ehkäpä hän muuttaisi tapansa.”

Kuningas rykäisi, riisui lukulasit nenältään ja työnsi toisen sangan suuhunsa.

”Jaahas, pitää miettiä”, kuningas sanoi. ”Täytyypä tiedustella hallitukselta”, hän lisäsi, eikä tarkoittanut parlamentin alahuonetta eikä ylähuonetta vaan puolisoaan.

To be continued...

Kuka lukisi minut?

Miksi Jeppe juo? Miksi nuori ei lue?

Jeppe ei juo vitutukseen. Se on juo, koska se on tottunut juomaan ja tottumus vituttaa sitä aina välillä.

Nuori lukee, mutta ei kirjoja eikä lehtiä. Se lukee kyllä kirjan, kunhan joku tekee niin hyvän, ettei sitä voi laskea käsistä.

Luetko sinä? on Suomen Kustannusyhdistyksen ja Sanomalehtien Liiton yhteiskampanja, jonka tavoitteena on innostaa kahdeksasluokkalaisia selailemaan muutakin kuin puhelimensa näyttöä.

Kampanja sujuu niin, että parikymmentä lehteä julkaisee kolmiosaisen novellin ja nuoret ympäri Suomen tekevät siitä kirjoitelman. Parhaat palkitaan stipendein.

Tänä vuonna sain kunnian kirjoittaa kampanjan novellin ja tällä viikolla se julkaistaan pätkissä paikallislehdissä. Koska novelleja syntyi sivutuotteena toinenkin, julkaisen varjonovellin Prinsessan teinivuodet täällä.

PRINSESSAN TEINIVUODET

Ensimmäinen osa

Olipa kerran.

Näin sadut usein alkavat, ja niin on aloitettava tämäkin tarina, sillä onhan päähenkilömme prinsessa.

Mennäänpä ihan alkuun, tai melkein alkuun, sillä kukista ja mehiläisistä ja hedelmöittymisen ihmeestä ja kuninkaallisista voihkinoista ei saduissa ole tapana kertoa.

No siis. Eräänä keväänä kävi niin, että vilkkusilmäinen kuningas Henrik ja hänen puolisonsa, ihastuttava elokuvanäyttelijätär Anna Jackson, uudelta nimeltään Astorian herttuatar Anna, saivat kauan odottamansa suloisen tyttölapsen.

Tai niin huutelivat iltapäivälehtien otsikot, vaikka kuten tunnettua, niissä saattaa olla mukana ripaus vääristelyä, liioittelua ja suoranaista lukijan huijaamista.

SULOINEN prinsessa on syntynyt! Hovin IHANA pikku prinsessa! Henrik ja Anna & PIKKU-KAUNOTAR!

No jaa. Prinsessa ei ollut erityisen sievä, ei edes vauvana.

Itseasiassa hän oli iso, ilkeämielisten mukaan ruma ja persoonaltaan melko vähän prinsessamainen, kuten myöhemmin selvisi.

Onnellinen perhetapahtuma koettiin Pyhän Ursulan sairaalassa, jossa kuningasperheellä oli tapana synnyttää seuraavat hallitsijapolvet. Pian koko valtakunta tiesi, että prinsessa Mary saapui maailmaan 4670 grammaa painavana ja 53 senttiä pitkänä ja että sekä äiti että lapsi voivat erinomaisesti.

Tunnelma ei ollut oikeasti ihan noin auvoinen. Tarkennetaan, että syntyessään prinsessa oli verinen ja limainen ja rääkyvä kääryle, eikä hänellä ollut todistettavasti hopealusikkaa suussaan kätilön ottaessa hänet vastaan. Ja koska hän oli epätavallisen suuri, hänen hento äitinsä repesi niin, että häneen oli ommeltava 45 tikkiä. Siitä lööppilehdistö ei raportoinut, eikä myöskään siitä, että ponnistaessaan prinsessan maailmaan herttuatar Anna karjui hengitysharjoituksissa opittuun tahtiin: ”Fuck, fuck, fucketi fuck.”

Tuleva hallitsija pääsi ensimmäisiin virallisiin valokuviinsa kolmen päivän ikäisenä. Hänet puettiin röyhelöiseen mekkoon ja aseteltiin äitinsä syliin.

Prinsessan untuvaiseen, mutta jokseenkin muhkuraiseen päähän sovitettiin kultainen tiara Astorian linnan suuressa salissa, ja molemmat vanhemmat miettivät samaa, vaikkeivat sitä ottaneet puheeksi: ”Onko tuo möykky muka minun lapseni?”

Prinsessa oli syntyessään suurikokoinen, eikä hän sirommaksi muuttunut taaperona, leikki-ikäisenä eikä edes koulutien alkaessa.

Hän ei ollut linnunluinen kuin äitinsä. Hänellä ei ollut siroja näyttelijättären kasvoja vaan – jos johon pitäisi verrata – hänen naamansa muistutti turpeaa täysikuuta, johon oli upotettu kaksi tihrusilmää ja niiden keskelle perunamainen, vinoon tyrkätty nenä, johon kasvoi murrosiän aikana sellainen keko finnejä ja märkäpäitä, että hovin yksityissihteeri vitsaili prinsessan jääneen ampiaisparven hyökkäyksen uhriksi.

Marysta oli tullut teini, mutta häneltä puuttui yhä isänsä hurmaava hymy, suora ryhti ja korrektit käytöstavat.

Prinsessa pisteli neulalla korvansa täyteen reikiä ja laittoi niihin letkan rengaskoruja niin, että korvantehdet näyttivät kierrelehtiöiltä.

Kun hän lähti ostoksille, Rolls Roycen takapenkillä istui usein hänen ystävänsä Luke Smith, ja heidän jäljiltään auton lattialla pyöri siideritölkkejä ja tumppeja, jotka kuljettaja siivosi huomaavaisesti pois.

”Mitä me teemme?” Henrik kysyi vaimoltaan tuskaisesti eräänä iltana. ”Marysta sentään pitäisi tulla jonain päivänä kuningatar?”

(To be continued...)