perjantai 7. syyskuuta 2018

Happy End

Kasiluokkalaisille suunnatussa Luetko sinä? -kampanjassa on ilmestynyt tänään parissakymmenessä lehdessä novellin Näkymätön kolmas ja viimeinen osa.

Tänään päättyy myös Prinsessan teinivuodet, jonka kirjoitin myös kampanjaa silmällä pitäen, mutta joka päätyi pöytälaatikkoon.
(Tai eivät kirjoitelmat enää hautaudu pöytälaatikoihin vaan läppärin muistiin. Ja sieltä ne saattavat luikerrella blogeihin.)

Hyvä, että kustannustoimittajani Ulla oli Näkymättömän kannalla. Myös oma tyttöni totesi luettuaan ekan osan prinsessatarinasta: "Toi oli ihan huono."

Ateljeekriitikoihin kannattaa luottaa. Siitäkin huolimatta viimeinen osa tässä.


PRINSESSAN TEINIVUODET

Kolmas osa

Prinsessa Mary makasi lattialla huoneessaan, joka sijaitsi Astorian palatsin läntisessä siivessä. Kolmas kerros, yhdeksäs ovi vasemmalta, jos huonetta lähestyi pääportaikosta alkavan käytävän suunnasta.

Paikalla oli myös Luke, ja he sauhuttelivat itse käärimiään sätkiä ja hihittelivät, kun Luke imitoi totista ja nuivaa yksityissihteeriä, joka piti huolta Maryn asioista ja joka oli keksinyt idean tämän kesyttämiseksi.

”Epäilemme prinsessan olevan niin kiireinen, ettei hänen korkeuttaan ole syytä lähestyä ilman audienssia”, tämä tylsyyden ja asiallisuuden huipentuma oli yrittänyt selittää Lukelle tämän pyrkiessä Maryn luo.

”Epäilemme, että pyllystämme lähti niin kimeä pieru ja vielä kumeampi haju, ettei meitä ole syytä lähestyä ilman happinaamaria”, Luke lausui yksityissihteerin äänellä.

Lisää hihitystä. Päälle muutamat sauhut ja ikkuna auki, ettei äiti haista, mitä ollaan puuhailtu. Jos hän nyt sattui eksymään samaan osaan linnaa.

”Arvaa, mitä faija puuhaa nykyään”, Mary sanoi.
No mitä?” kysyi Luke.
”Se on ruvennut käyttämään fuck-sanaa.”
”Fucketi fuck.”
”Ja yhtenä iltana se hiippaili reikäfarkuissa meikän perässä ja kyseli mitä bändejä mä kuuntelen.”
”Oh shit.”
”Ja vähän sen jälkeen se rupesi luukuttamaan Avenciin biisejä niin lujaa, että musa tuli sen kuulokkeista läpi.”
”Fuck. Onko teidän äijällä kuulokkeet?”
”Pinkit Beats Solo kolmoset.”
”Fucketi fuck. Aika coolia.”
”Aika noloa. Musta tuntuu, että faijan pönttö on mennyt sekasin. Ehkä sen kruunu on ollut liian kireellä viime aikoina.”
”Ehkä.”

Niin kuin jotkut teinin vanhemmat tietävät, nuoren ihmisen sisälle on vaikea, jopa mahdoton päästä, jos sinne nyt ylipäänsä uskaltaa edes kurkistaa. Harva sellaista riskiä uskaltaa ottaa.

Ystävällinen lähestyminen saatetaan tulkita vihamieliseksi.

Äänenpaino on väärä. Kulmakarva nousee millin liikaa. Suu on liiallisessa tai liian vähäisessä hymyssä. Käsi nousee tervehdykseen liian agressiivisesti.

Henrikin suu oli suorastaan maireassa asennossa, kun hän kohtasi tyttärensä mukamas vahingossa linnan toisen kerroksen aulassa. (Hän oli kyttäillyt lähemmäs tunnin, että Mary lähtisi liikkeelle kammiostaan.)

Ilme oli mairea siksi, että kuningas huomasi tyttärensä irvistävän.

Se oli aitoa inhoa. Henrik mietti, että pyynteinen kätekölogia – ei kun siis käänteinen psykologia – näytti toimivan toivotulla tavalla. Prinsessa Mary oli suorastaan pöyristynyt.

Ja syystä.

Kuninkaalla oli yllään hihaton paita (jossa luki hopeisin kohokirjaimin FUCK!), punaiset legginsit, kuulokkeet ja musta peruukki, joka oli hänen mielestään oikein hauska ja joka muistutti Luken kampausta.

”Fuck you, fuck you, fucketi fuck”, kuningas lauleskeli ja otti tanssimuuveja päästessään Maryn kohdalle.
”Mitä hittoa äijä sekoilee?”
”Ei kun tää on just coolia.”
”Oh My God.”
”OMG vaan ittelles”, sanoi kuningas.

Snap.
Snap. Snap. Snap.

Mary otti ohimennessään pari kuvaa. Ja painoi sitten punaista nappia. Ja laittoi aika pian videclipin jakoon. Seuraavina päiviä valtakunnassa olikin vain yksi puheenaihe ja yksityissihteerillä kiirettä.

Sen pituinen se.Tai no, lisätään vielä, että prinsessa Mary sai olla rauhassa. Hän sai olla juuri sellainen kuin oli.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti