Punikki ja suvakki

Aikana, jolloin suvakit ja rasistit kalistelevat sanan miekkoja, tuntuu hyytävältä lukea itsenäisen Suomen alkuun sijoittuvaa tarinaa, jossa kahtia jakautunut kansa on tarttunut aseisiin ja ryhtynyt listimään niitä, jotka ovat väärässä.

Martti Linnan romaani Kaksi hautaa saarella (Karisto 2015) kertoo punapäällikkö Aleksei Osipovista, miehestä, jonka omat joukot ristivät Voikkaan Mannerheimiksi. Kirjassa sotaa käydään Kouvolassa, samoilla seuduilla, joissa hyökätään nykyään polttopulloin ja ilotulitusraketein vastaanottokeskuksiin, keksitään perättömiä maahanmuuttajien tekemiä rikoksia ja kasataan katupartioita.

Sata vuotta sitten kansalainen oli joko lahtari (punaisten haukkumanimi valkoisista) tai punikki (valkoisten haukkumanimi punaisista). Nykyäänkään ei tarvitse itse päättää, mikä on. Muilta kuulee olevansa suvakki tai rasisti, vaikka ei kai kukaan ole puhtaasti jompaakumpaa. Suvakin ajatuksissa voi käväistä rotuun liittyvä ennakkoluulo ja rasisti saattaa hurrata maahanmuuttajalle, joka tekee Suomen jalkapallomaajoukkueelle maalin.

Itse kirjaan. Linnan teksti on kuin hengitystä. Ei keuhkoahtaumatautisen, vaan ihmisen, jolla on terveet keuhkot. Käydessäni uimassa Kuusankosken uimahallissa – lähellä Osipovin kotia, ajattelin väistellessäni kiertosuunnan väärin ymmärtäneitä uimareita – pääsin puolen tunnin jälkeen rytmiin, jossa ei edes huomaa uivansa. Linnan romaanin kanssa kävi samoin. Sen lukeminen oli kuin uimista, jossa itse uiminen unohtuu, samoin kuin altaan päädyssä olevan matkamittarin kääntäminen.

Kaksi hautaa saarella on klassinen historiallinen romaani. Se ei sisällä kielellistä näpertelyä eikä levotonta ajassa ja näkökulmissa pomppimista. Lukija etenee tarinan matkassa kaikkitietävän kertojan turvallisesti saattamana. Vaikka Linna on perehtynyt kuvaamaansa aikakauteen ja aiheeseensa huolellisesti, hän ei luennoi. Hän on pystyttänyt kertomukselle uskottavat kulissit ja kattanut niiden ääreen yltäkylläisen pöydän.

Voikkaan Mannerheim oli levoton nuorukainen ja iltamarettelöitsijä, mutta enpä usko että hän sovittelisi Soldiers of Odin -porukan takkia yllensä, jos eläisi nyt. Hän oli itsekin mamu, venäläisen isän ja suomenruotsalaisen äidin rakkauden kirpeä hedelmä. Linnan kuvaamana hänessä kiertää enemmän suvakin kuin rasistin verta.

Linnan viime syksynä ilmestynyt kirja on tyylikäs teos. Suurta huomiota se ei ole silti saanut. Aina ei hyvä kirja menesty, ei ainakaan omalla kielialueellaan. Linnan vuonna 2007 julkaisema dekkari Ahventen valtakunta jäi Suomessa monelle tuntemattomaksi, mutta ranskalainen kustantamo Gaia Editions julkaisi sen nimellä La Royaume des perches. Romaani pääsi heti ehdolle arvostetun Grand prix de Littérature policièren -palkinnon saajaksi.

Jos jotain harmittavaa Linnan uudessa romaanissa on, niin nimi. Siitä voi aavistella, kuinka tarina päättyy. Viimeiset lauseet ovat huolella hiotut. Ne kaivertuvat muistiin ja jäävät lepattelemaan ajatuksiin lukemisen jälkeen.

 

Suomi-kirjabisnes -sanakirja

Ahkera julkaisutahti = Kallis vaimo, on paskottava 1–5 kirjaa vuodessa. 

Elämänmakuinen teos = Kirja, jossa aina välillä muistetaan rakastaa ja syödä. 

Eroottinen trilleri = Ei erotiikkaa, ei jännitystä. 

Harvoin julkaiseva kirjailija = Juo apurahansa.

Kaleidoskooppimainen juoni = Edes oma kustannustoimittaja ei ymmärtänyt kirjan pointtia.

Kiitetty esikoisteos = Kirjoittajan äiti tykkäsi kyllä.

Kirjallisuuden moniottelija = Ei ole saavuttanut menestystä missään kirjallisissa pyrkimyksissään.

Kriitikoiden suosikki = Paikallislehti julkaisi arvostelun, jossa ei kehdattu parjata oman kylän kirjailijaa. 

Lukijoiden suursuosikki = Kustannustoimittaja ja äiti kehaisivat, puoliso valehteli lukeneensa koko kirjan.

”Pakko ahmia heti” = Kirja, jonka kanssa ei viitsi tuhlata monta iltaa.

Realistinen kerronta = Nainen keittelee kahvia, mies suunnittelee remonttia, jääkaapissa on piimää.

Riipaiseva esikoisteos = Kirjailijan elämäntarina, päähenkilön nimi muutettu.

Runokirja = Joku ei jaksanut vääntää romaania.

Sarjamurhaajaromaani = Lopuksi roisto yrittää listiä murhia tutkivan poliisin, muttei onnistu ikinä siinä. 

Sotakirja = Ostetaan jouluksi sille enolle, joka tilaa Alibia. 

Tiiviin ilmaisun mestari = Kyllästyy omaan tekstiinsä, pitää romaaninsa lyhyinä. 

Vetävä aikalaiskuvaus = Lukija nukahtaa sivulle 9 mennessä.

 

 

 

 

Valehtelijan tutkimuksia

 

Tavallinen joulukuinen työpäivä. Istun työhuoneeni mahonkisen kirjoituspöydän ääressä ja kaadan lasiini kahdentoista vuoden ikäistä Bowmorea. Sallin itselleni tämän pienen ylellisyyden maittavan lounaan jälkeen.

Avustajani, jonka olen palkannut tekemään taustatutkimusta kirjojani varten, koputtaa oveen. Hänen korkonsa naputtavat puulattiaa kun hän kävelee jakkupuvussaan luokseni. Hän yskäisee kämmeneensä. Sitten hän kertoo paikkakunnalla asuvasta miehestä, joka levittää tietoa siitä, kuinka meni väliin, kun joukko maahanmuuttajia yritti ryöstää vanhan pariskunnan.

”Saatat tuntea hänet”, avustajani arvelee. Hänen siroluisille kasvoilleen muodostuu vakava ilme, kun hän sanoo miehen nimen. Se on minulle tuttu. Mies menneisyydestäni. Entinen kehonrakentaja, kokoa jääkaappipakastin. Toiminut portsarina, kauppaa nykyisin sekalaista tavaraa.

Avaan nettiselaimen. Lyhyen etsimisen jälkeen löydän miehen uusimman päivityksen. Siinä mies kertoo, kuinka muutama mamuista - kuten hän ilmaisee - pakeni kuin villieläimet savannilla hänen saapuessaan paikalle. Yhden ryöstäjistä hän sai kellistetyksi maahan ja istui tämän päälle. Toisen ryöstäjän mies lukitsi vapaaksi jääneellä kädellään. Sitten hän jäi vain odottamaan poliisien saapumista paikalle.

Huomaan, että monet pitävät miehen kirjoituksesta. Kiittäjien ja seläntaputtajien rivi ei ole lyhyt. Kirjoitusta on jaettu miehen omien sanojen mukaan eteenpäin 1700 kertaa. Hän toteaa olevansa tärkeällä asialla kertoessaan kokemastaan.

Sytytän sikarin ja nousen seisomaan. Katson ikkunasta tihkusateista maisemaa ja sulattelen lukemaani.

Me kirjailijat kirjoitamme tarinoita, jotka eivät ole totta, mutta voisivat olla. Ne eivät saa olla epäuskottavia, vaikka tosielämä on välillä uskomatonta. Totuutta on tarpeen vaatiessa lantrattava.

Miehen tarinassa mietityttää muutama asia. Lyhyeen tekstiin mahtuu useita epätodennäköisiä tapahtumia. Ryöstö on harvinainen asia kotikaupungissani. Samoin se, että joku osuu paikalle ja keskeyttää rikoksen, varsinkin kun ryöstäjiä on monta. Yhden miehen voi pitää niskalukossa aloillaan, mutta entä kaksi? Näen mielessäni kohtauksen toimintaelokuvasta ja ammattitappajasta, joka ei hengästy ja saa naarmuja, vaikka hän taistelee minuuttien ajan ylivoimaista vihollista vastaan.

Joskus lopetan kirjan lukemisen siihen, kun liian mielikuvitukselliselta tuntuva kohta estää uskomasta tarinaan, jonka tiedän olevan keksityn. Ristiriitaista, myönnän.

Jätän sikarin lepäämään marmoriseen tuhkakuppiin ja päätän tehdä hieman tutkimuksia. Aion selvittää, onko epäilyksissäni perää. Otan pikkutakkini povitaskusta iPhonen ja soitan poliisille. Esittäydyn toimittajaksi. Kun puheluani on siirretty muutaman kerran henkilöltä toiselle, saan kuulla rikoskomisariolta, että yhtään poliisipartiota ei ole lähetetty pidättämään vanhuksia ryöstäviä maahanmuuttajia.

Tapaus on selvitetty. Sammutan sikarin ja tyhjennän viskilasin. Kirjoittaja oli toiminut kuin kirjailija. Hän keksi tapahtuman, jota ei ole tapahtunut, mutta kirjailijasta poiketen teroitti kynänsä kiihottaakseen ihmisiä toisiaan vastaan.

Tässä kirjoituksessa valehtelin monta kertaa. Viskini ei ole Bowmore, enkä polta sikareita työhuoneessani. Lounaani eivät ole maittavia. Minulla ei ole avustajaa, marmorista tuhkakuppia eikä mahonkista kirjoituspöytää. Ei kai kukaan sellaista tosissaan uskonut? En pukeudu työskennellessäni pikkutakkiin enkä omista iPhonea. Tuossa kuvan lasissakaan ei ole viskiä vaan kahvia ja sikarikin on vielä muovikääreissä. En soittanut poliisille vaan poliisi itse ilmoitti julkisuuteen, että miehen kuvaamaa, laajalle yleisölle levitettyä ryöstöyritystä ei ole tapahtunut. Samana päivänä kun poliisi kertoi meille aikuisille kuin pikkulapsille, että ihan mitä tahansa ei kannata uskoa, sankarin kirjoitus hävisi netistä. Silti yhä hänen läheisensä kiittelivät häntä sankariteosta.