Vieraanvaraisuudesta

Olen ollut nyt melkein viikon muukalaisena Beninissä Länsi-Afrikassa. Sinä aikana on saatu tutkittua, että joka seitsemäs suomalainen on rasisti.

Arvelen heitä olevan enemmän. Jokainen, jonka olen kuullut aloittavan lauseen ”En ole rasisti, mutta...” on paljastunut rasistiksi vietyään lauseen loppuun.

Olen kokenut olevani tervetullut Grand-Popon kylään. Aika moni vastaantulija toivottaa: ”Bonjour, Monsieur!” Muutama lapsi on huudellut ”yovo”, vieras. Se minä tietysti olen. Vain kerran pari paikallista käytti keskenään nimitystä valkoinen ohittaessani heidät.

Aloin muistella muita kokemuksia, jolloin olen ollut kaukana kotoa. Intian Mahabaleshwarissa ventovieraat kättelivät ja toivottivat lämpimästi tervetulleeksi. Asuessani intialaisen luona, hän nukkui lattialla ja petasi minulle vuoteen sänkyynsä. Ihmeteltyäni järjestelyä hän sanoi, että hindulle vieras on kuin jumala.

Käydessäni Za´atrin pakolaisleirillä Jordaniassa Syyriasta paennut perhe tarjosi hökkelissään teetä. Mies, jonka lapsista yksi oli kuollut ja toinen kateissa, kutsui telttaansa ja laittoi omenavadin kiertämään. Lähes kaikki muu oli menetetty, mutta vieraanvaraisuus oli tallella.

Millaista on olla muukalaisena Suomessa? Harva taitaa tervehtiä kadulla. Kutsuja kotiin ei välttämättä satele. Kuulemani mukaan maahanmuuttajia on pyydetty palaamaan sinne, mistä ovat tulleet.

Juutalaisten pyhä kirja Raamattu (ja samalla kristittyjen Vanha Testamentti) toteaa maahanmuuttokriitikolle näin: ”Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen.”

Vieraanvaraisuuden perussääntö uskonnosta riippumatta on se, että vierasta kohdellaan paremmin kuin omaa väkeä. Vieraalle paistetaan aamulla munaa ja pekonia ja kaadetaan lasiin täysmehua, vaikkei sellaisilla perhettään hemmottelisi.

Niiden, jotka ovat huolissaan yhteisten rahojen valumisesta muukalaisille, pitäisi ottaa heidät erityisen avosylin vastaan. Siten he varmistavat, että vieras kokee olevansa osa yhteiskuntaa ja ryhtyy työskentelemään sen hyväksi. Ja kas, pian tämä rahoittaa veroillaan maahanmuuttokriitikon sosiaalietuudet.

On sama, saapuuko Suomeen rikas turisti, köyhä pakolainen vai valtion päämies. Heihin jokaiseen on suhtauduttava kuin arvovieraaseen. Väliä ei voi olla myöskään sillä, onko pakolainen nuori vai vanha, nainen vai mies, koulutettu vai kouluttamaton, terve vai sairas.

Jos ryhdymme erottelemaan, keitä haluamme maahamme, meiltä puuttuu sivistys. Ja sydän.

Ja sitten vielä muisto Suomesta. Kun autoni sammui joitain vuosia sitten Helsingin ruuhkassa, suomalaiset ajoivat ohi. Ainoa, joka pysähtyi auttamaan oli afrikkalaissyntyinen maahanmuuttaja.

Runoklubi

Lupauduin mukaan runoklubille. Se merkitsee sitä, että minun on luettava runojani Holvi Bar & Cafessa Kouvolassa. Yleisöäkin ehkä on.

Joku voisi pitää ongelmana sitä, että minulla ei ole yhtään valmista runoa. Ei vielä. Lokakuun alkuun asti on aikaa saattaa pöytälaatikkoon hautautuneet tekstit sellaisiksi, että niiden kanssa kehtaa astua seisomaan ihmisten eteen.

Kirjailijan ei kannata kieltäytyä työtarjouksista. Sitä paitsi saan kumma kyllä mielihyvää siitä, että teen asioita joita en osaa. Nuorempana opetin Etelä-Tapiolan lukion englanninkielisellä linjalla psykologiaa, vaikka en osannut englantia enkä ollut lukenut koskaan psykologiaa.

Runoja kirjoitetaan siksi, että saataisiin rahaa tai naisia tai molempia. Ehkä muitakin syitä on. Ja runoklubille ilmoittaudutaan, jotta keskeneräiset runot valmistuisivat.

Maistelen nyt siis viiltävän syvällisiä ja kauneutta tihkuvia lauseita. Pitäisi saada ne vielä paperille. Ja keksiä, mitä sanottavaa minulla runoilijana on.

Toukokuussa kiertelin kirjailijaryhmän kanssa maata Rovaniemeltä Turkuun. Joukossa oli neljä runoilijaa. Heidän lavaperformanssinsa lähestyi parhaimpina iltoina stand up-komiikkaa, josta on kitketty kliseet pois ja istutettu tilalle suloista nerokkuutta. Runoilijat naurattivat ja itkettivät kansaa, ja hetkittäin toivoin olevani kuten he.

Älkää olko huolissanne, eivät runoilijat naisia kaataneet. Vain punaviiniä kurkkuihinsa. Opin, että runoilija tilaa sitä ravintolassa aina 24 senttilitraa.

Pulaan joutui Joyce

Tapasin kirjailija James Joycen Dublinissa kymmenisen vuotta sitten. Hän seisoskeli North Earl Streetillä ja nojasi keppiänsä jalustaa vasten.
   Vaadin päästä yhteiskuvaan hänen kanssansa. Koin Joyceen henkistä yhteyttä, vaikka en ollut lukenut yhtään hänen kirjaansa. Enkä ollut julkaissut itse yhtäkään kirjaa.
   Halusin olla hänen kaltaisensa. Olisin mielelläni ollut kirjailija tai patsas. Päätin lukea heti ensi tilassa Odysseyksen, kun palaan kotiin.
   Tänä kesänä kohtasin irlantilaiskirjailijan uudestaan hieman yllättäen. Hän oli kaukana kotimaastaan, Pulan kaupungissa Kroatiassa. Joyce istuskeli pronssisena Caffe Bar Uliksin terassipöydässä vanhan kaupungin kupeessa. Istahdin hänen viereensä ja silmäilin listaa. Kahvila oli hinnoitellut juomansa niin, ettei kirjailijoilla ole varaa niihin.
   Joyce oli asunut nuoruudessaan jonkin aikaa Pulassa, eikä ollut kuulemma viihtynyt siellä. Hän muutti vaimonsa Noran kanssa Italiaan Triesteen ja sai siellä valmiiksi novellikokoelmansa Dublinilaisia.

   Kuvautin itseni Joycen kanssa ja jatkoin nopeasti matkaa. Oli kiusaantunut olo, sillä en ole edelleenkään tarttunut hänen kirjaansa ja keskeyttänyt sitä liian vaikealukuisena kuten tapana on.