Elämää residenssissä

Vietin reilun kuukauden elämästäni Grand-Popossa, rauhallisessa kalastajakylässä Beninissä Guineanlahden rannalla. Olin hakenut ja päässyt stipendiaatiksi Villa Karoon, suomalais-afrikkalaiseen taiteilijataloon.

Etsin kahta asiaa: työrauhaa sekä aineistoa romaaniin, jonka tapahtumat käynnistyvät Länsi-Afrikasta.

Sain molemmat. Työrauhan omassa huoneessani, kirjoituspöydän kattotuulettimen alla, merinäköalan ja suolaisen tuulen silmälasejani vasten, moskiittoverkon sänkyni yläpuolelle.

Netti toimi satunnaisesti, se lisäsi työtehoa. Ei televisiota. Ei lehtiä. Ei punttisalia eikä sulkapallokenttää. Lenkkeily ei onnistunut päiväntasaajalla, minuutin yritystä seurasi nestehukka.

Siivooja pesi vaatteeni ja petasi sänkyni, keittäjä teki aamupalani. Ketään ei tarvinnut kuskata treeneihin, astioita työntää koneeseen, imuriin tarttua.

Ostoksilla käydessä ei päivä valunut hukkaan. Ruokakaupat myivät öljyä, sipulia, pyrettä parissa eri koossa, hernepurkkeja, whiskyä, vettä, murukahvia. Ei paljon muuta. Aikaa kului vain vaihtorahaa odotellessa. Siwan määrittelin hypermarketiksi.

Kuinka kirjoittamisen ulkopuolinen aika kului? Seurasin paikallista elämänmenoa, vierailin kodeissa, moskeijassa ja koraanikoulussa (niissä kaikissa käydään varmaan myös romaanissani), söin katukeittiöissä ja kaivattuani vaihtelua papuihin, maissipalleroihin, rasvassa keitettyyn maniokkiin ja kalanpäihin kävin ostamassa kalastajilta barracudaa ja paistoin sen itse.

Osallistuin hautajaisiin, joka tarjoilujen, esiintyjien ja tunnelman puolesta muistutti häitä. Tein ulkomaanmatkan Togon pääkaupunkiin Lomeen. Pelkäsin mopotakseilla liikkuessani ja rentouduin puskatakseissa, joissa ei ollut hengissä yksikään mittari.

Katselin kananpoikien vipeltämistä, väistelin kaduilla vaeltavia lampaita ja vuohia, yritin valokuvata mustia possuja, jotka pakenivat pusikkoon. Lepakot kaartelivat iltaisin päiden yllä, sirkat konsertoivat, mainingit vyöryivät rantaan mölyten päivin ja öin.

Istuin terassilla, tyhjensin kahvinmakuista rommia viiden senttilitran annospusseista, tuijotin merta. Mietiskelin mitä romaanihenkilöt tekisivät.

Aikaansaannokseni oli noin 70 sivua romaanitekstiä (pääasiassa kirjaan, joka sijoittuu talviseen Suomeen), kasa runoja, yksi lehtijuttu ja kirjoitus Villa Karon lehteen ja blogiin. Materiaalia työhön. Rusketusta käsivarsiin, sääriin ja naamaan. Pari kiloa painosta pois. Sellaista teettää juustojen, lihan, karkkien ja sipsien niukkuus.

Paljon hämmästeltävää. Paljon sulateltavaa. Paljon aurinkoa ja moskiittoja. Paljon uusia tuttavuuksia, paikallisia ja suomalaisia. Askel eteenpäin kirjailijana, näin arvioisin.

 

Lempiravintolani Grand-Popossa, Cafeteria La Legende.

Muslimien juhlassa meille tarjotut lampaanpalat.

Beniläistä olutta, nimikin sen kertoo.

Koraanikoulun oppilaita.

Villa Karon stipendiaatteja ja harjoittelijoita.

Lähikaupunki Comen markkinat.

Vieraanvaraisuudesta

Olen ollut nyt melkein viikon muukalaisena Beninissä Länsi-Afrikassa. Sinä aikana on saatu tutkittua, että joka seitsemäs suomalainen on rasisti.

Arvelen heitä olevan enemmän. Jokainen, jonka olen kuullut aloittavan lauseen ”En ole rasisti, mutta...” on paljastunut rasistiksi vietyään lauseen loppuun.

Olen kokenut olevani tervetullut Grand-Popon kylään. Aika moni vastaantulija toivottaa: ”Bonjour, Monsieur!” Muutama lapsi on huudellut ”yovo”, vieras. Se minä tietysti olen. Vain kerran pari paikallista käytti keskenään nimitystä valkoinen ohittaessani heidät.

Aloin muistella muita kokemuksia, jolloin olen ollut kaukana kotoa. Intian Mahabaleshwarissa ventovieraat kättelivät ja toivottivat lämpimästi tervetulleeksi. Asuessani intialaisen luona, hän nukkui lattialla ja petasi minulle vuoteen sänkyynsä. Ihmeteltyäni järjestelyä hän sanoi, että hindulle vieras on kuin jumala.

Käydessäni Za´atrin pakolaisleirillä Jordaniassa Syyriasta paennut perhe tarjosi hökkelissään teetä. Mies, jonka lapsista yksi oli kuollut ja toinen kateissa, kutsui telttaansa ja laittoi omenavadin kiertämään. Lähes kaikki muu oli menetetty, mutta vieraanvaraisuus oli tallella.

Millaista on olla muukalaisena Suomessa? Harva taitaa tervehtiä kadulla. Kutsuja kotiin ei välttämättä satele. Kuulemani mukaan maahanmuuttajia on pyydetty palaamaan sinne, mistä ovat tulleet.

Juutalaisten pyhä kirja Raamattu (ja samalla kristittyjen Vanha Testamentti) toteaa maahanmuuttokriitikolle näin: ”Muukalainen, joka asuu teidän luonanne, olkoon niinkuin maassa syntynyt teikäläinen.”

Vieraanvaraisuuden perussääntö uskonnosta riippumatta on se, että vierasta kohdellaan paremmin kuin omaa väkeä. Vieraalle paistetaan aamulla munaa ja pekonia ja kaadetaan lasiin täysmehua, vaikkei sellaisilla perhettään hemmottelisi.

Niiden, jotka ovat huolissaan yhteisten rahojen valumisesta muukalaisille, pitäisi ottaa heidät erityisen avosylin vastaan. Siten he varmistavat, että vieras kokee olevansa osa yhteiskuntaa ja ryhtyy työskentelemään sen hyväksi. Ja kas, pian tämä rahoittaa veroillaan maahanmuuttokriitikon sosiaalietuudet.

On sama, saapuuko Suomeen rikas turisti, köyhä pakolainen vai valtion päämies. Heihin jokaiseen on suhtauduttava kuin arvovieraaseen. Väliä ei voi olla myöskään sillä, onko pakolainen nuori vai vanha, nainen vai mies, koulutettu vai kouluttamaton, terve vai sairas.

Jos ryhdymme erottelemaan, keitä haluamme maahamme, meiltä puuttuu sivistys. Ja sydän.

Ja sitten vielä muisto Suomesta. Kun autoni sammui joitain vuosia sitten Helsingin ruuhkassa, suomalaiset ajoivat ohi. Ainoa, joka pysähtyi auttamaan oli afrikkalaissyntyinen maahanmuuttaja.

Runoklubi

Lupauduin mukaan runoklubille. Se merkitsee sitä, että minun on luettava runojani Holvi Bar & Cafessa Kouvolassa. Yleisöäkin ehkä on.

Joku voisi pitää ongelmana sitä, että minulla ei ole yhtään valmista runoa. Ei vielä. Lokakuun alkuun asti on aikaa saattaa pöytälaatikkoon hautautuneet tekstit sellaisiksi, että niiden kanssa kehtaa astua seisomaan ihmisten eteen.

Kirjailijan ei kannata kieltäytyä työtarjouksista. Sitä paitsi saan kumma kyllä mielihyvää siitä, että teen asioita joita en osaa. Nuorempana opetin Etelä-Tapiolan lukion englanninkielisellä linjalla psykologiaa, vaikka en osannut englantia enkä ollut lukenut koskaan psykologiaa.

Runoja kirjoitetaan siksi, että saataisiin rahaa tai naisia tai molempia. Ehkä muitakin syitä on. Ja runoklubille ilmoittaudutaan, jotta keskeneräiset runot valmistuisivat.

Maistelen nyt siis viiltävän syvällisiä ja kauneutta tihkuvia lauseita. Pitäisi saada ne vielä paperille. Ja keksiä, mitä sanottavaa minulla runoilijana on.

Toukokuussa kiertelin kirjailijaryhmän kanssa maata Rovaniemeltä Turkuun. Joukossa oli neljä runoilijaa. Heidän lavaperformanssinsa lähestyi parhaimpina iltoina stand up-komiikkaa, josta on kitketty kliseet pois ja istutettu tilalle suloista nerokkuutta. Runoilijat naurattivat ja itkettivät kansaa, ja hetkittäin toivoin olevani kuten he.

Älkää olko huolissanne, eivät runoilijat naisia kaataneet. Vain punaviiniä kurkkuihinsa. Opin, että runoilija tilaa sitä ravintolassa aina 24 senttilitraa.