Valekokin tunnustuksia

Hemingwayn kantapaikka Key Westissä oli Sloppy Joe’s Bar, Pentti Saarikoski istui Keravalla asuessaan Lehtotuvassa. Minun ravintolani on El Mundo Kouvolassa.

Vuosi sitten helmikuussa astuin sen sisälle ensimmäistä kertaa. Vastassani oli kynttilänvaloa, lattarimusiikkia, kodikasta rähjäisyyttä, värejä ja intohimoista tangoa veivaava pari, vaikka emme olleet saapuneet tanssipaikkaan.

Valekokki Behm, pääomistaja Danita Jokela ja valekokkikollega Jaakko Vuolasto.

Seurueemme tilasi viiniä ja lajitelman tapaksia. Parin tunnin kuluessa olimme saaneet niistä oliivit ja chorizot. Normaalisti olisin tuskaillut, mutta annoin kaiken anteeksi tarjoilijalle, joka puhui monia kieliä, muttei samoja kuin minä.

Mikään ei toiminut, mutta silti kaikki. Olin viiden minuutin matkan päässä kotoa, kuitenkin ulkomailla. Katsoessani ikkunasta näin Keskuspuiston, jonka pensaiden ja puiden päälle tuprutteli hiljakseen lisää lunta. Se ei tuntunut täsmäävän. En ollut Suomessa enkä varsinkaan Kouvolassa.

Näin jälkikäteen ajateltuna kävimme pöydässämme oudon keskustelun. Seurueessa oli ystäväni, joka mietti yhä, mitä olisi kiva tehdä isona. Hänen vaimonsa ehdotti miehelle kokiksi ryhtymistä.

Käytin ärtyneen puheenvuoron siitä, että kukaan ei ole niin hullu, että palkkaa keittiöönsä kouluttamattoman kokin, jolla ei ole alalta mitään kokemusta. Suomessa kun ei voi nenääkään kaivaa, ellei siitä ole suoritettu tutkintoa ja todistettu pätevyys sertifikaatilla.

NYT OLEN osakkaana samaisessa el Mundossa, samoin kuin ystäväni, jolle en povannut kokin uraa.

Me kaksi valekokkia olemme viettäneet viikonloppuja ravintolamme keittiössä valmistelemassa a´la carte -annoksia pahaa-aavistamattomille asiakkaille. Hyvää he ovat saaneet.

El Mundon afrikkalainen huone.

Olemme kasanneet kylmiä tapaksia ja valmistaneet lämpimiä. Olemme asetelleet salaatteja torneiksi, päätelleet milloin sisäfilee on medium miinus ja milloin medium plus, muistelleet kaikkia lukemattomia työvaiheita, jotka edeltävät sitä, että annos voidaan kiikuttaa asiakkaalle juuri oikeanlaisena.

Minut on lähetetty keittiöstä selvittämään, mitä ainesosia oli ”ihanassa” tomaattipestossa. En muistanut mitä kaikkea olin siihen sekoittanut, mutta lupasin välittää kokille kiitokset.

Välillä on ollut hässäkkää. Kymmenen hengen ryhmä tilaa neljää eri annosta, joissa kaikissa on eri lisukkeet. On täytynyt juosta tukkuun, kun ainekset ovat lopussa. Aina ne ovat, vaikka kuinka nostaa tavaraa takakonttiin.

Ravintolabisnes on logistiikkaa. Raaka-aineita raahataan sisälle ja roskia heivataan ulos. Ravintolan sisällä tavara vasta liikkuukin: valmiit ruoat, likaiset lautaset, puhtaat lautaset, aterimet, kaikki eri juomille tarkoitetut lasit, servetit, kynttilät, pöydät, täydet ja tyhjät pullot ja pesuaineet suorittavat ikuista kiertokulkuaan.

TÄHÄN IKÄÄN mennessä en ole tehnyt työtä, mihin minulla olisi koulutusta. Opetin filosofiaa ja psykologiaa Etelä-Tapiolan lukiossa. Ei pätevyyttä. (Pian lähdettyäni lukio nousi rankingin kärkisijoille). Olen ollut toimittaja. Ei alan opintoja. Kirjailija. Ei edes yhtä kirjoituskurssia takana.

Yhtä luontevaa jatkumoa kaikelle tälle on se, että joka perjantai postiluukustani saapuu Lääkärilehti, vaikka en lääkärin ammattia tunnusta harjoittavani.

Ja nyt olen kokki. Valekokki. Lukion jälkeen pääsin kyllä kokkikouluun, mutta valitsin yliopiston.

Kokkina oleminen on vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen tehnyt ennen. Siinä pitää suorittaa montaa asiaa samanaikaisesti ja lomittain, sotkua ei saa jäädä ja lopputuloksen täytyy olla taidetta. Iltavuoron päätteeksi tuoksuu siltä kuin olisi pulahtanut rasvakeittimessä.

KUTEN ESPANJAA ymmärtävät tietävät, El Mundo tarkoittaa maailmaa. Ravintolamme  ruoka vaihtelee välimerellisistä tunnelmista lattarimaiden erikoisuuksiin, ja välillä tarjolla on ruokaa Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä. Joskus jopa Suomesta.

Valekokin chicken curry poreilemassa.

Baarimikkomme on italialainen vaihto-opiskelija. Uusi keittiömestarimme on luonut uraa huippuravintoloissa Espanjassa ja Itävallassa, kunnes rakastui suomalaiseen naiseen. Keittiöapulaisina on pari irakilaista turvapaikanhakijaa. Tanssinopettajamme tulevat Kuubasta ja Venezuelasta. South Asian Night -tapahtumassa esiintyi nepalilaisia kaunottaria.

Joten voin sanoa, että edelleenkin tuntuu siltä, että El Mundossa olen ulkomailla. Tuntuu myös, että siellä olen romaanin sisällä, en kirjoittamassa romaania.

On hyvin vähän järkisyitä olla osakkaana ravintolassa. Maksamassa siis siitä, että saa tehdä ilmaiseksi töitä. Mutta aina kun avaan ravintolani oven ja kuulen salista kantautuvan musiikin ja haistan keittiöstä leijailevan ruoankäryn, tunnen tulevani kotiin. Ja yleensä kotiin palaa ihan mielellään.

Jos on kulinaristina tunnetun Outi Pakkasen matkassa, saattaa päätyä ravintolan osakkaaksi. Tämän kuvan ottamisen jälkeen seurue suuntasi El Mundoon. Siellä osakkuusneuvottelut käynnistyivät vähän vahingossa. Kuvassa myös Eetu Alvik, Kini Laine ja Ilpo Kontula. Kuvan otti Juha Kautto.

Käytännöllisiä neuvoja runoilijoille

Suomen Kirjailijaliiton residenssissä Pietarissa on tupakeittiöllä varustettu huone, kellarilta tuoksahtava kaakeloitu vessa, näkymä sisäpihalle ja kaksi kirjahyllyjä, joille on varastoitu muutama venäjänkielinen teos, suomalaisia romaaneja, Raamattu, opaskirja ja Allegro-lehti.

Ja useampi lehdykkä nykyrunoutta.

Lähiravintolassa, Nevski prospektin varrella sijaitsevassa Bibliotekassa nauttimani pöytään tarjoillun ja pitkäksi venähtäneen kolmen ruokalajin lounaan (muna-savuturskasalaattia, borssikeittoa, kyljys sienikastikkeella) ja punaviinilasillisen jälkeen vetäydyin muutaman lähikaupasta ostetun Baltika-tölkin ja runouden seuraan kämpilleni.

Marianna Kurtto tuumii kokoelmansa View-Master (WSOY 2012) ensimmäisessä säkeessä: ”En saa ovia auki, vaikka toivon niiden aukeavan juuri minulle.”

Runon nimi onkin osuvasti En saa ovia auki. Kurton mielestä ratkaisu on: ”On siirrettävä ovia ikkunoissa ja seppeleitä ovissa.”

Minusta tuntuu, että parempia tuloksia syntyisi, jos runoilija tutustuisi oven toimintaperiaatteisiin. Ovessa on usein kahva, jota kääntämällä ovi aukeaa. Joskus ovi voi olla myös lukossa, jolloin tarvitaan oveen sopiva avain.

Ja sitten ote runosta Toisaalla ajatus kiitää:

ÄhäÄÄ

{näitä sattuu. kukaan ei hallitse alituiseen joogaa,

muotoja ruumiissaan joka tupa.

koi, ei erota säveltä ja kelk        kailee sorassa

perhosia huulillaan}

Nyt kannattaisi runoilijan tehdä tarkempaa taustatyötä. Sorassa on nimittäin melko työlästä kelkkailla. (Kelkkailusta kai on kyse, jos tuon tyhjän välin sanan keskeltä saa kuroa kiinni?) Romaanikirjailijana huomautan, että tarinan kannalta olisi uskottavampaa, jos mahdollinen kelkkailu tapahtuisi vain yksi perhonen huulilla.

Otan hyllystä seuraavan ohuen teoksen. Se on Harry Salmenniemen kirja Runojä (Otava 2011). Heti ensimmäiseksi voin todeta, että äidinkielen opettajani ei ilahtunut, jos taivuttelin sanoja sinne päin.

Tarkoittaako kirjan nimi myös sitä, että Salmenniemi on runoilijä? Vai runöilija? Runöilijä?

Tässä yksi nimeämätön runö hänen kokoelmastaan.

Elämä on sarja toistuvia

onnettomuuksia - - - - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - -

- - - - - - - - - - - - suolla?

En tiedä, onko näin, mutta minusta tuntuu että Salmenniemen ajatus on harhautunut kesken työnteon ja hänellä on jäänyt väliviivanäppäin päälle. Neuvona antaisin, että tietokoneessa on myös näppäin, jolla saa pyyhittyä tekstiä (ja viivoja), jos käy pieni vahinko.

Pauliina Haasjoki on tehnyt kokoelmaansa Hiukset (Otava 2013) havaintoja niin luonnosta kuin ihmisen rakentamasta infrastruktuurista:

Virta on virran rantojen välissä.

Tie jatkaa tietä.

Olen samaa mieltä Haasjoen kanssa. Voisin lisätä, että myös meri on meren rantojen välissä. Sellainen kutkuttava ajatus jäi vaivaamaan, että voiko tie jatkaa joskus polkua eikä vain tietä?

Haasjoki kysyy teoksessaan: Mitä hiukset ovat? Ja vastaa siihen itse: Se osa ihmisissä mikä eniten muistuttaa lehtiä tai piirtää kulkemisen viivoja.

Kyllä minä Haasjoki nyt sanoisin, että kannattaisi käyttää Wikipediaa, jotta saisi tekstiin vähän tarkemman määritelmän. Eli näin: "Hiukset eli tukka tarkoittaa ihmisen päälaen, ohimojen ja takaraivon karvoitusta. Hiukset ovat pitkiä, ohuita ja kestäviä sarveiskuituja, jotka kasvavat päänahassa tiuhaan sijaitsevista hiustupista."

Nykyrunoilijoiden inspiroimana kirjoitin oman runoni kaupungista, jossa parhaillaan olen. Sen nimi olkoon piEtäri.

ÖhÖÖ

Kahviini halusin - - - - maitoa,

ostin piimää.
borssikeittoa rinnuksillani.

{Nevski prospekt kulkee sitä reu      nustavien

talojen välissä}

Mikä on taksikuski? Mies joka huijaa 300

ruplaa, on pudottanut hiuksensa, lehdetön.

Pieni suomalainen kirjakerho

Löydä suosikkisi 1 kirjan valikoimasta!

Tutustu heinäkuun kuukaudenkirjaamme!

Pienestä suomalaisesta kirjakerhosta on saatavilla yksi kirja, Jukka Behmin Viallinen valkaisuvoide. Helpota elämääsi valitsemalla yhden kirjan joukosta! Meiltä et voi tilata ihania lahjatavaroita! Valikoimissamme ei ole myöskään kukka-akvarelleja eikä grafiikkaa!

Heinäkuun uutuus!

Heinäkuussa kuukaudenkirjanamme on taas Jukka Behmin Viallinen valkaisuvoide! Pieni suomalainen kirjakerho kokosi lukijoiden mietteitä uusimmasta kuukauden kirjasta.

”Viallinen valkaisuvoide on ahmittu takakantta myöten. Lempeä, haikean hieno tarina monilla mausteilla. Hymyilin, nauroin ja itkin. Ehkä jopa mietin, miten olla parempi ihminen. Pakitin sivuja taaksepäin, koska halusin muistaa hienon lauseen, joka pysäytti ensimmäisellä lukukerralla. Nälkäkin tuli muutamaan otteeseen.”

Mervi R

”Toivon, että arvoisasta herra Patilista on tulossa piakkoin uusikin kirja.”

Siru P

”Olin tutustunut herra Patiliin sarjan ensimmäisessä osassa, ja nyt toista osaa lukiessani hän tuntui paljon tutummalta tyypiltä. Tämän sarjan kanssa voin ilokseni todeta, että tarina kantaa, ja toivon todella että Behm päätyy jatkamaan herra Patilin seikkailuja.

   Luulen, että tässä sarjassa olisi mahdollisuudet vaikka mihin, koska olen aistivinani samaa henkeä kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Behm on luonut kepeän ja dekkarimaisen tunnelman, joka ei kuitenkaan ole väkivaltainen tai julma.

   Behm kuvailee Intiaa ja sen kulttuuria herkullisesti. Melkein pystyin haistamaan nenässäni intialaisen ruuan tuoksun, sitäkin kirjailija kuvaa taitavasti. Viallisessa valkaisuvoiteessa lämpö ja huumori tekevät lukemisesta mukavaa. Kun Behm kuvailee herra Patilia ja tämän tutkimuksia, en voinut olla hymyilemättä.

    Viallista valkaisuvoidetta voin suositella monenlaiselle lukijalle. Dekkarin lukijoillekin tämä on hyvä kirja, sillä kukapa ei kaipaisi väkivallan väliin kevyempää rikoksen ratkaisua? Tutustuakseen herra Patiliin ei tarvitse olla dekkarinystävä, sillä tämä on niin humorinen ja lämmin sarja, että pulmien ratkaisu tulee siinä sivussa.”

Lukutoukan kulttuuriblogi / Krista

Myös kesäkuun kuukaudenkirjanamme oli Viallinen valkaisuvoide.

"Viallinen valkaisuvoide on ihana, lupsakka kirja, jossa ei mässäillä väkivallalla, vaan ratkotaan arvoituksia, joihin poliisi ei juuri puutu. Kirjassa on aivan herkullisia kohtia, joita tekee mieli lukea vieruskaverille ääneen, koska siten ne ovat vielä maistuvampia."

Kirjavinkit / Kini

"Tarinan kuljetuksen myötä kirjassa hämmästellään maailmaa ja esimerkiksi sitä, miksi tummaihoiset haluavat vaalentaa ihonsa ja vaaleat taas ruskettua auringossa. Kirjaa oli miellyttävä lukea, ja seikkailu oli sopivan jännää – ei siis murhia ja joukkosurmia tässä kirjassa."

Mari A:n kirjabologi

Kokeile sinäkin valkaisuvoidetta!

Siis jo JOPA viisi ihmistä on pitänyt kädessään Viallista valkaisuvoidetta! Pidä sinäkin! Pieni suomalainen kirjakerho toivottaa lukijoilleen hyvää kesää ja loppuvuotta Jukka Behmin Viallisen valkaisuvoiteen parissa!

Syyskuun kuukaudenkirjamme. Ja lokakuun.