Happy End

Kasiluokkalaisille suunnatussa Luetko sinä? -kampanjassa on ilmestynyt tänään parissakymmenessä lehdessä novellin Näkymätön kolmas ja viimeinen osa.

Tänään päättyy myös Prinsessan teinivuodet, jonka kirjoitin myös kampanjaa silmällä pitäen, mutta joka päätyi pöytälaatikkoon.

(Tai eivät kirjoitelmat enää hautaudu pöytälaatikoihin vaan läppärin muistiin. Ja sieltä ne saattavat luikerrella blogeihin.)

Hyvä, että kustannustoimittajani Ulla oli Näkymättömän kannalla. Myös oma tyttöni totesi luettuaan ekan osan prinsessatarinasta: "Toi oli ihan huono."

Ateljeekriitikoihin kannattaa luottaa. Siitäkin huolimatta viimeinen osa tässä.

PRINSESSAN TEINIVUODET

Kolmas osa

Prinsessa Mary makasi lattialla huoneessaan, joka sijaitsi Astorian palatsin läntisessä siivessä. Kolmas kerros, yhdeksäs ovi vasemmalta, jos huonetta lähestyi pääportaikosta alkavan käytävän suunnasta.

Paikalla oli myös Luke, ja he sauhuttelivat itse käärimiään sätkiä ja hihittelivät, kun Luke imitoi totista ja nuivaa yksityissihteeriä, joka piti huolta Maryn asioista ja joka oli keksinyt idean tämän kesyttämiseksi.

”Epäilemme prinsessan olevan niin kiireinen, ettei hänen korkeuttaan ole syytä lähestyä ilman audienssia”, tämä tylsyyden ja asiallisuuden huipentuma oli yrittänyt selittää Lukelle tämän pyrkiessä Maryn luo.

”Epäilemme, että pyllystämme lähti niin kimeä pieru ja vielä kumeampi haju, ettei meitä ole syytä lähestyä ilman happinaamaria”, Luke lausui yksityissihteerin äänellä.

Lisää hihitystä. Päälle muutamat sauhut ja ikkuna auki, ettei äiti haista, mitä ollaan puuhailtu. Jos hän nyt sattui eksymään samaan osaan linnaa.

”Arvaa, mitä faija puuhaa nykyään”, Mary sanoi.

No mitä?” kysyi Luke.

”Se on ruvennut käyttämään fuck-sanaa.”

”Fucketi fuck.”

”Ja yhtenä iltana se hiippaili reikäfarkuissa meikän perässä ja kyseli mitä bändejä mä kuuntelen.”

”Oh shit.”

”Ja vähän sen jälkeen se rupesi luukuttamaan Avenciin biisejä niin lujaa, että musa tuli sen kuulokkeista läpi.”

”Fuck. Onko teidän äijällä kuulokkeet?”

”Pinkit Beats Solo kolmoset.”

”Fucketi fuck. Aika coolia.”

”Aika noloa. Musta tuntuu, että faijan pönttö on mennyt sekasin. Ehkä sen kruunu on ollut liian kireellä viime aikoina.”

”Ehkä.”

Niin kuin jotkut teinin vanhemmat tietävät, nuoren ihmisen sisälle on vaikea, jopa mahdoton päästä, jos sinne nyt ylipäänsä uskaltaa edes kurkistaa. Harva sellaista riskiä uskaltaa ottaa.

Ystävällinen lähestyminen saatetaan tulkita vihamieliseksi.

Äänenpaino on väärä. Kulmakarva nousee millin liikaa. Suu on liiallisessa tai liian vähäisessä hymyssä. Käsi nousee tervehdykseen liian agressiivisesti.

Henrikin suu oli suorastaan maireassa asennossa, kun hän kohtasi tyttärensä mukamas vahingossa linnan toisen kerroksen aulassa. (Hän oli kyttäillyt lähemmäs tunnin, että Mary lähtisi liikkeelle kammiostaan.)

Ilme oli mairea siksi, että kuningas huomasi tyttärensä irvistävän.

Se oli aitoa inhoa. Henrik mietti, että pyynteinen kätekölogia – ei kun siis käänteinen psykologia – näytti toimivan toivotulla tavalla. Prinsessa Mary oli suorastaan pöyristynyt.

Ja syystä.

Kuninkaalla oli yllään hihaton paita (jossa luki hopeisin kohokirjaimin FUCK!), punaiset legginsit, kuulokkeet ja musta peruukki, joka oli hänen mielestään oikein hauska ja joka muistutti Luken kampausta.

”Fuck you, fuck you, fucketi fuck”, kuningas lauleskeli ja otti tanssimuuveja päästessään Maryn kohdalle.

”Mitä hittoa äijä sekoilee?”

”Ei kun tää on just coolia.”

”Oh My God.”

”OMG vaan ittelles”, sanoi kuningas.

Snap.

Snap. Snap. Snap.

Mary otti ohimennessään pari kuvaa. Ja painoi sitten punaista nappia. Ja laittoi aika pian videclipin jakoon. Seuraavina päiviä valtakunnassa olikin vain yksi puheenaihe ja yksityissihteerillä kiirettä.

Sen pituinen se.Tai no, lisätään vielä, että prinsessa Mary sai olla rauhassa. Hän sai olla juuri sellainen kuin oli.

Prinsessasatu jatkuu

PRINSESSAN TEINIVUODET

Toinen osa

Prinsessa Mary, kruununperijä, kieltäytyi syömästä juhlaillallisilla kaviaaria, ostereita, mediumiksi paistettuja lampaankyljyksiä ja kaikkia kasviksia, varsinkin parsaa ja ruusukaalia kaikissa niiden kulinaristissa ilmentymismuodoissa.

Sen sijaan hän jumaloi donitseja, fish & shipsejä, chicken currya ja Ben & Jerry'sin jäätelöitä, vaikka tapakouluttaja oli esitelmöinyt niiden olevan turhan rahvaanoloisia herkkuja.

Mary kieltäytyi balettiharrastuksesta ja neulontaopetuksesta, eikä suostunut menemään tunneille, joissa opiskeltiin kävelyä ja niiausta. Mieluiten hän katseli Netflixiä ja pläräili puhelintaan, teki snapchatiin ja twitteriin päivityksiä, joiden takia hovissa hermoiltiin. 

Viidentoista ikävuoden lähestyessä prinsessa oli samankaltainen möhkäle kuin vauvana, tosin lähes yhdeksänkymmentä kiloa painavampi. 

Mary vihasi mekkoja, korkokenkiä ja sukkahousuja.

Aina kun mahdollista, hän veti ylleen napapaidan ja repaleiset farkut, jotka asettuivat tiukasti hänen muodokkaiden reisiensä ympärille. Hän oli värjännyt tukkansa pinkiksi ja otattanut niskaansa tatuoinnin, jossa luki: FUCK YOU.

Tuleva kuningatar oli – lievästi sanottuna – ongelmatapaus. 

Hän ei näyttänyt siltä, miltä prinsessojen oletettiin näyttävän. Hän ei pukeutunut kuten prinsessat (ei edes hattua ratsastuskisoissa). Hän ei puhunut kuten prinsessat (liian paljon f-alkuisia sanoja välimerkkeinä). Hän ei käyttäytynyt kuten prinsessat (syljeskelyä, keskisormen esittelyä lehdistölle).

Prinsessa Mary ei halunnut olla prinsessa, eikä hän halunnut edustaa vanhempiensa kanssa ja vielä vähemmän hän halusi olla jonain päivänä kuningatar. ”Fuck off, mielummin vaikka vessankassa”, hän oli twiitannut, ja siitä oli sosiaalinen media pillastunut, puhumattakaan lehdistöstä. 

Skandaalinpoikasia maton alle lakaisevalla hovin henkilökunnalla oli tekemistä prinsessa Maryn kanssa. Yksityissihteeri apulaisineen peitteli hänen sekoilujensa jälkiä, korjaili hänen sanomisiaan ja keksi, kuinka paparazzit harhautettiin pois sieltä, missä prinsessa sattui liikkumaan, sillä luvassa oli takuuvarmaa törttöilyä.

Vanhemmat olivat huolissaan tyttärestään, joskin molemmilla oli niin paljon puuhaa edustustehtävissä, ihmisille hymyilemisessä, kättelyissä ja puuduttavissa illallisissa, että he eivät olleet aina selvillä kaikista prinsessan tempauksista, ja hyvä niin, sillä pienemmällä järkytyksellä selviää, kun ei tiedä ihan kaikkea lapsestaan.

Silti oli aivan selvää, että asioiden oli muututtava.

Prinsessan oli muututtava.

Tosin käytöskouluista ei ollut apua. Eikä kotiaresteista. Ei kännykän takavarikoinnista. Eikä siitä, että prinsessaa yritettiin estää tapaamasta Lukea, jonka seurassa sekoilu yltyi tuhoisiin mittasuhteisiin.

”Ei kai meidän Mary ja Luke ole sillai?” kuningas mutisi kerran illalla vuoteessa.

”Ei kai nykynuoret”, sanoi Anna, joka täytti sudokua. ”Eikös ne vain koskettele puhelimiaan.”

Kuninkaallisten ei tarvitse onneksi ratkoa pulmiaan yksin.
 
”Teidän majesteettinne, meillä on ehdotus”, yksityissihteeri puhutteli eräänä iltapäivänä biljardipöydän kokoisen kirjoituspöytänsä ääressä väsyneen oloisena virunutta Henrikiä.

”Antaa tulla.”

”Me kokeilemme käänteistä psykologiaa.”

”Kokeilemme mihin?”

”Prinsessa Maryyn.”

”Kertokaa lisää, olkaa hyvä.”

”Prinsessa on teini, ja teiniä on tunnetusti vaikea pakottaa tekemään mitään, mitä hän ei halua. Näkemyksemme mukaan teini haluaa tehdä asioita, jotka ärsyttävät hänen vanhempiaan.”

”Jatkakaa, olkaa niin hyvä.”

”Olen ollut ymmärtäväni, että teitä vaivaa prinsessan pukeutumistyyli ja yhtä lailla hänen käytöstapansa. Ja se nuori mies.”

”Vastaus kaikkiin taitaa olla kyllä.”

”Tässä esimerkki, jos sallitte. Teini kuuntelee mieluiten musiikkia, jota hän tietää vanhempiensa inhoavan. Jos vanhempi alkaa kuunnella samaa musiikkia, teini menettää kiinnostuksensa siihen.”

”Ja sitten asiaan.”

”Mitäpä jos teidän korkeutensa vaikka pukeutuisi saman tyylisesti kuin prinsessa Mary? Ja puhuisi kuten hän? Ehkäpä hän muuttaisi tapansa.”

Kuningas rykäisi, riisui lukulasit nenältään ja työnsi toisen sangan suuhunsa.

”Jaahas, pitää miettiä”, kuningas sanoi. ”Täytyypä tiedustella hallitukselta”, hän lisäsi, eikä tarkoittanut parlamentin alahuonetta eikä ylähuonetta vaan puolisoaan.

To be continued...

Kuka lukisi minut?

Miksi Jeppe juo? Miksi nuori ei lue?

Jeppe ei juo vitutukseen. Se on juo, koska se on tottunut juomaan ja tottumus vituttaa sitä aina välillä.

Nuori lukee, mutta ei kirjoja eikä lehtiä. Se lukee kyllä kirjan, kunhan joku tekee niin hyvän, ettei sitä voi laskea käsistä.

Luetko sinä? on Suomen Kustannusyhdistyksen ja Sanomalehtien Liiton yhteiskampanja, jonka tavoitteena on innostaa kahdeksasluokkalaisia selailemaan muutakin kuin puhelimensa näyttöä.

Kampanja sujuu niin, että parikymmentä lehteä julkaisee kolmiosaisen novellin ja nuoret ympäri Suomen tekevät siitä kirjoitelman. Parhaat palkitaan stipendein.

Tänä vuonna sain kunnian kirjoittaa kampanjan novellin ja tällä viikolla se julkaistaan pätkissä paikallislehdissä. Koska novelleja syntyi sivutuotteena toinenkin, julkaisen varjonovellin Prinsessan teinivuodet täällä.

PRINSESSAN TEINIVUODET

Ensimmäinen osa

Olipa kerran.

Näin sadut usein alkavat, ja niin on aloitettava tämäkin tarina, sillä onhan päähenkilömme prinsessa.

Mennäänpä ihan alkuun, tai melkein alkuun, sillä kukista ja mehiläisistä ja hedelmöittymisen ihmeestä ja kuninkaallisista voihkinoista ei saduissa ole tapana kertoa.

No siis. Eräänä keväänä kävi niin, että vilkkusilmäinen kuningas Henrik ja hänen puolisonsa, ihastuttava elokuvanäyttelijätär Anna Jackson, uudelta nimeltään Astorian herttuatar Anna, saivat kauan odottamansa suloisen tyttölapsen.

Tai niin huutelivat iltapäivälehtien otsikot, vaikka kuten tunnettua, niissä saattaa olla mukana ripaus vääristelyä, liioittelua ja suoranaista lukijan huijaamista.

SULOINEN prinsessa on syntynyt! Hovin IHANA pikku prinsessa! Henrik ja Anna & PIKKU-KAUNOTAR!

No jaa. Prinsessa ei ollut erityisen sievä, ei edes vauvana.

Itseasiassa hän oli iso, ilkeämielisten mukaan ruma ja persoonaltaan melko vähän prinsessamainen, kuten myöhemmin selvisi.

Onnellinen perhetapahtuma koettiin Pyhän Ursulan sairaalassa, jossa kuningasperheellä oli tapana synnyttää seuraavat hallitsijapolvet. Pian koko valtakunta tiesi, että prinsessa Mary saapui maailmaan 4670 grammaa painavana ja 53 senttiä pitkänä ja että sekä äiti että lapsi voivat erinomaisesti.

Tunnelma ei ollut oikeasti ihan noin auvoinen. Tarkennetaan, että syntyessään prinsessa oli verinen ja limainen ja rääkyvä kääryle, eikä hänellä ollut todistettavasti hopealusikkaa suussaan kätilön ottaessa hänet vastaan. Ja koska hän oli epätavallisen suuri, hänen hento äitinsä repesi niin, että häneen oli ommeltava 45 tikkiä. Siitä lööppilehdistö ei raportoinut, eikä myöskään siitä, että ponnistaessaan prinsessan maailmaan herttuatar Anna karjui hengitysharjoituksissa opittuun tahtiin: ”Fuck, fuck, fucketi fuck.”

Tuleva hallitsija pääsi ensimmäisiin virallisiin valokuviinsa kolmen päivän ikäisenä. Hänet puettiin röyhelöiseen mekkoon ja aseteltiin äitinsä syliin.

Prinsessan untuvaiseen, mutta jokseenkin muhkuraiseen päähän sovitettiin kultainen tiara Astorian linnan suuressa salissa, ja molemmat vanhemmat miettivät samaa, vaikkeivat sitä ottaneet puheeksi: ”Onko tuo möykky muka minun lapseni?”

Prinsessa oli syntyessään suurikokoinen, eikä hän sirommaksi muuttunut taaperona, leikki-ikäisenä eikä edes koulutien alkaessa.

Hän ei ollut linnunluinen kuin äitinsä. Hänellä ei ollut siroja näyttelijättären kasvoja vaan – jos johon pitäisi verrata – hänen naamansa muistutti turpeaa täysikuuta, johon oli upotettu kaksi tihrusilmää ja niiden keskelle perunamainen, vinoon tyrkätty nenä, johon kasvoi murrosiän aikana sellainen keko finnejä ja märkäpäitä, että hovin yksityissihteeri vitsaili prinsessan jääneen ampiaisparven hyökkäyksen uhriksi.

Marysta oli tullut teini, mutta häneltä puuttui yhä isänsä hurmaava hymy, suora ryhti ja korrektit käytöstavat.

Prinsessa pisteli neulalla korvansa täyteen reikiä ja laittoi niihin letkan rengaskoruja niin, että korvantehdet näyttivät kierrelehtiöiltä.

Kun hän lähti ostoksille, Rolls Roycen takapenkillä istui usein hänen ystävänsä Luke Smith, ja heidän jäljiltään auton lattialla pyöri siideritölkkejä ja tumppeja, jotka kuljettaja siivosi huomaavaisesti pois.

”Mitä me teemme?” Henrik kysyi vaimoltaan tuskaisesti eräänä iltana. ”Marysta sentään pitäisi tulla jonain päivänä kuningatar?”

(To be continued...)

Tuomari on puhunut

Vain yksi tietää Kouvolan Dekkaripäivien kilpailun parhaat.

Posti toi ruskealla teipillä vahvistetun kirjekuoren. Priority. Lukematta lähettäjän nimeä arvasin, mitä sisällä odottaisi.

Oli aika käydä töihin.

Asetuin työpöydän ääreen ja avasin kirjeen veitsellä. Sisällä oli paperipino. Monta liuskaa kertomuksia. (Ja kuten myöhemmin huomasin, veitsi oli yleisin väline, millä niissä tehtiin rikos.)

Tiesin, mihin olin ryhtymässä. Minut oli pyydetty tuomariksi. Kouvolan Dekkaripäivät, tuo vanha tuttu, oli pyytänyt lähettämään rikollisia raapaleita.

Niitä oli tullut 737. Minulle niistä oli valittu luettavaksi 100.


SATA parasta tarinaa. Parasta ja pahinta yhtäaikaa. Muutama kovaksikeitetty, yksi runo ja kaikkea niiden väliltä.

Raapale. Tarkistin, mitä se tarkoitti. Se oli novelli, jossa on tasan sata sanaa, mutta joka on kokonaisuus, jossa on alku ja loppu.

Työmaani olisi siis kymmenentuhatta merkkiä. Minun piti valita 20 raapaletta, jotka saisivat palkinnon.

LUIN PINON läpi. Sitten aloitin saman alusta. Ja mietin, kuinka suorittaisin karsintaa.

Toisella lukukerralla heitin pois tekstit, joissa oli häiritseviä asioita. Kuten toisto. Sadan sanan tarinaan ei ole varaa lätkäistä montaa samaa sanaa eikä varsinkaan samaa lausetta, vaikka se tuntuisi kuinka hyvältä tyylikeinolta.

Kuluneen kielikuva käyttö oli syy pudota kisasta. Henkeni salpautui. Se on salpautunut kirjoissa ihan riittävän monta kertaa.

Seuraava kirjoitusasu oli syy raapaleen lentämiselle lattialle:

Kaveri keksii : ” Huput ja pipot päähän. ”

On antikliimaksi lukea kiinnostavasti kehittyvää tarinaa, jonka sekaan pilkut, välilyönnit ja lainausmerkit on ladottu miten sattuu. Eikö kirjoittaja ole lukenut kirjoja? Ja jos on, miksei hän ole ottanut mallia välilyönnin oikeasta paikasta? Sama kuin nauttisi kynttiläillallisesta tyrmäävän naisen seurassa, joka alkaa luennoida jalanpohjan syylistään.

MUUTAMAN RAAPELEEN syvin olemus läikehti ehkä kirkkaana kirjoittajan mielessä, mutta sama tunne ei välittynyt lukijalle. Jos en ymmärtänyt edes kolmen lukukerran jälkeen, mitä tarinassa tapahtui, raapale siirtyi sivuun.

Raskauttavaa oli myös epäuskottavuus. Eräs hyytävä raapale kertoi miehestä, joka oli murhannut vaimonsa. Hän hankkiutuu tästä eroon viemällä ruumiin hautausmaalle ja sulkemalla sen avonaisessa haudassa olevaan arkkuun toisen vainajan kanssa.

Pienen sulattelun jälkeen heräsi kysymyksiä: Kuinka mies raahasi ruumiin hautausmaalle? Ja kuinka hän laskeutui hautaan ruumiin kanssa? Mahtuuko samaan arkkuun kaksi vainajaa?

SAIN KARSITTUA tekstit ensin puoleen luettelemieni kriteerien avulla. Sitten olikin vaikeampaa.

Nukuin yön yli ja sulattelin. Luin raapaleita uudestaan. Nukuin toisenkin yön. Join kahvia.

Paperipinot työhuoneessani alkoivat jakautua

Yritin tehdä eroa vertailemalla tarinan voimaa, tyyliä, psykologista syvyyttä ja yllätyksellisyyttä. Osassa tarinoista oli kaiken mullistava loppukäänne niin kuin novellissa pitääkin.

MONESSA raapaleessa ehdittiin tehdä murha. Tehokasta toimintaa sataan sanaan. Useimmiten henki otettiin omalta puolisolta. Ehkä keksliäin tapa ukon listimiseen oli veneen tapin vaihtaminen saippuapalaksi.

Omaperäisyys jäi mieleen. Yksi murhaajista paljastui kissaksi, ja yksi rikostutkijoista osoittautui poliisikoiraksi.

Kun tarinoita oli jäljellä enää kolmekymmentä, oli vaikea heivata yhtään pois. Niin kuitenkin tein. 

Oli pakko. Oli uhrattava muutama valioyksilö.

Valittava parhaimmista parhaat.

Se on tehty. Tuomari on puhunut, muttei puhu.

Palkittavat tarinat ja niiden kirjoittajat julkaistaan Kouvolan Dekkaripäivillä kesäkuussa. Siihen asti pidän salaisuuden.

Valekokin tunnustuksia

Hemingwayn kantapaikka Key Westissä oli Sloppy Joe’s Bar, Pentti Saarikoski istui Keravalla asuessaan Lehtotuvassa. Minun ravintolani on El Mundo Kouvolassa.

Vuosi sitten helmikuussa astuin sen sisälle ensimmäistä kertaa. Vastassani oli kynttilänvaloa, lattarimusiikkia, kodikasta rähjäisyyttä, värejä ja intohimoista tangoa veivaava pari, vaikka emme olleet saapuneet tanssipaikkaan.

Valekokki Behm, pääomistaja Danita Jokela ja valekokkikollega Jaakko Vuolasto.

Seurueemme tilasi viiniä ja lajitelman tapaksia. Parin tunnin kuluessa olimme saaneet niistä oliivit ja chorizot. Normaalisti olisin tuskaillut, mutta annoin kaiken anteeksi tarjoilijalle, joka puhui monia kieliä, muttei samoja kuin minä.

Mikään ei toiminut, mutta silti kaikki. Olin viiden minuutin matkan päässä kotoa, kuitenkin ulkomailla. Katsoessani ikkunasta näin Keskuspuiston, jonka pensaiden ja puiden päälle tuprutteli hiljakseen lisää lunta. Se ei tuntunut täsmäävän. En ollut Suomessa enkä varsinkaan Kouvolassa.

Näin jälkikäteen ajateltuna kävimme pöydässämme oudon keskustelun. Seurueessa oli ystäväni, joka mietti yhä, mitä olisi kiva tehdä isona. Hänen vaimonsa ehdotti miehelle kokiksi ryhtymistä.

Käytin ärtyneen puheenvuoron siitä, että kukaan ei ole niin hullu, että palkkaa keittiöönsä kouluttamattoman kokin, jolla ei ole alalta mitään kokemusta. Suomessa kun ei voi nenääkään kaivaa, ellei siitä ole suoritettu tutkintoa ja todistettu pätevyys sertifikaatilla.

NYT OLEN osakkaana samaisessa el Mundossa, samoin kuin ystäväni, jolle en povannut kokin uraa.

Me kaksi valekokkia olemme viettäneet viikonloppuja ravintolamme keittiössä valmistelemassa a´la carte -annoksia pahaa-aavistamattomille asiakkaille. Hyvää he ovat saaneet.

El Mundon afrikkalainen huone.

Olemme kasanneet kylmiä tapaksia ja valmistaneet lämpimiä. Olemme asetelleet salaatteja torneiksi, päätelleet milloin sisäfilee on medium miinus ja milloin medium plus, muistelleet kaikkia lukemattomia työvaiheita, jotka edeltävät sitä, että annos voidaan kiikuttaa asiakkaalle juuri oikeanlaisena.

Minut on lähetetty keittiöstä selvittämään, mitä ainesosia oli ”ihanassa” tomaattipestossa. En muistanut mitä kaikkea olin siihen sekoittanut, mutta lupasin välittää kokille kiitokset.

Välillä on ollut hässäkkää. Kymmenen hengen ryhmä tilaa neljää eri annosta, joissa kaikissa on eri lisukkeet. On täytynyt juosta tukkuun, kun ainekset ovat lopussa. Aina ne ovat, vaikka kuinka nostaa tavaraa takakonttiin.

Ravintolabisnes on logistiikkaa. Raaka-aineita raahataan sisälle ja roskia heivataan ulos. Ravintolan sisällä tavara vasta liikkuukin: valmiit ruoat, likaiset lautaset, puhtaat lautaset, aterimet, kaikki eri juomille tarkoitetut lasit, servetit, kynttilät, pöydät, täydet ja tyhjät pullot ja pesuaineet suorittavat ikuista kiertokulkuaan.

TÄHÄN IKÄÄN mennessä en ole tehnyt työtä, mihin minulla olisi koulutusta. Opetin filosofiaa ja psykologiaa Etelä-Tapiolan lukiossa. Ei pätevyyttä. (Pian lähdettyäni lukio nousi rankingin kärkisijoille). Olen ollut toimittaja. Ei alan opintoja. Kirjailija. Ei edes yhtä kirjoituskurssia takana.

Yhtä luontevaa jatkumoa kaikelle tälle on se, että joka perjantai postiluukustani saapuu Lääkärilehti, vaikka en lääkärin ammattia tunnusta harjoittavani.

Ja nyt olen kokki. Valekokki. Lukion jälkeen pääsin kyllä kokkikouluun, mutta valitsin yliopiston.

Kokkina oleminen on vaikeampaa kuin mikään muu, mitä olen tehnyt ennen. Siinä pitää suorittaa montaa asiaa samanaikaisesti ja lomittain, sotkua ei saa jäädä ja lopputuloksen täytyy olla taidetta. Iltavuoron päätteeksi tuoksuu siltä kuin olisi pulahtanut rasvakeittimessä.

KUTEN ESPANJAA ymmärtävät tietävät, El Mundo tarkoittaa maailmaa. Ravintolamme  ruoka vaihtelee välimerellisistä tunnelmista lattarimaiden erikoisuuksiin, ja välillä tarjolla on ruokaa Aasiasta, Afrikasta ja Lähi-Idästä. Joskus jopa Suomesta.

Valekokin chicken curry poreilemassa.

Baarimikkomme on italialainen vaihto-opiskelija. Uusi keittiömestarimme on luonut uraa huippuravintoloissa Espanjassa ja Itävallassa, kunnes rakastui suomalaiseen naiseen. Keittiöapulaisina on pari irakilaista turvapaikanhakijaa. Tanssinopettajamme tulevat Kuubasta ja Venezuelasta. South Asian Night -tapahtumassa esiintyi nepalilaisia kaunottaria.

Joten voin sanoa, että edelleenkin tuntuu siltä, että El Mundossa olen ulkomailla. Tuntuu myös, että siellä olen romaanin sisällä, en kirjoittamassa romaania.

On hyvin vähän järkisyitä olla osakkaana ravintolassa. Maksamassa siis siitä, että saa tehdä ilmaiseksi töitä. Mutta aina kun avaan ravintolani oven ja kuulen salista kantautuvan musiikin ja haistan keittiöstä leijailevan ruoankäryn, tunnen tulevani kotiin. Ja yleensä kotiin palaa ihan mielellään.

Jos on kulinaristina tunnetun Outi Pakkasen matkassa, saattaa päätyä ravintolan osakkaaksi. Tämän kuvan ottamisen jälkeen seurue suuntasi El Mundoon. Siellä osakkuusneuvottelut käynnistyivät vähän vahingossa. Kuvassa myös Eetu Alvik, Kini Laine ja Ilpo Kontula. Kuvan otti Juha Kautto.

Käytännöllisiä neuvoja runoilijoille

Suomen Kirjailijaliiton residenssissä Pietarissa on tupakeittiöllä varustettu huone, kellarilta tuoksahtava kaakeloitu vessa, näkymä sisäpihalle ja kaksi kirjahyllyjä, joille on varastoitu muutama venäjänkielinen teos, suomalaisia romaaneja, Raamattu, opaskirja ja Allegro-lehti.

Ja useampi lehdykkä nykyrunoutta.

Lähiravintolassa, Nevski prospektin varrella sijaitsevassa Bibliotekassa nauttimani pöytään tarjoillun ja pitkäksi venähtäneen kolmen ruokalajin lounaan (muna-savuturskasalaattia, borssikeittoa, kyljys sienikastikkeella) ja punaviinilasillisen jälkeen vetäydyin muutaman lähikaupasta ostetun Baltika-tölkin ja runouden seuraan kämpilleni.

Marianna Kurtto tuumii kokoelmansa View-Master (WSOY 2012) ensimmäisessä säkeessä: ”En saa ovia auki, vaikka toivon niiden aukeavan juuri minulle.”

Runon nimi onkin osuvasti En saa ovia auki. Kurton mielestä ratkaisu on: ”On siirrettävä ovia ikkunoissa ja seppeleitä ovissa.”

Minusta tuntuu, että parempia tuloksia syntyisi, jos runoilija tutustuisi oven toimintaperiaatteisiin. Ovessa on usein kahva, jota kääntämällä ovi aukeaa. Joskus ovi voi olla myös lukossa, jolloin tarvitaan oveen sopiva avain.

Ja sitten ote runosta Toisaalla ajatus kiitää:

ÄhäÄÄ

{näitä sattuu. kukaan ei hallitse alituiseen joogaa,

muotoja ruumiissaan joka tupa.

koi, ei erota säveltä ja kelk        kailee sorassa

perhosia huulillaan}

Nyt kannattaisi runoilijan tehdä tarkempaa taustatyötä. Sorassa on nimittäin melko työlästä kelkkailla. (Kelkkailusta kai on kyse, jos tuon tyhjän välin sanan keskeltä saa kuroa kiinni?) Romaanikirjailijana huomautan, että tarinan kannalta olisi uskottavampaa, jos mahdollinen kelkkailu tapahtuisi vain yksi perhonen huulilla.

Otan hyllystä seuraavan ohuen teoksen. Se on Harry Salmenniemen kirja Runojä (Otava 2011). Heti ensimmäiseksi voin todeta, että äidinkielen opettajani ei ilahtunut, jos taivuttelin sanoja sinne päin.

Tarkoittaako kirjan nimi myös sitä, että Salmenniemi on runoilijä? Vai runöilija? Runöilijä?

Tässä yksi nimeämätön runö hänen kokoelmastaan.

Elämä on sarja toistuvia

onnettomuuksia - - - - - -

- - - - - - - - - - - - - - - - -

- - - - - - - - - - - - suolla?

En tiedä, onko näin, mutta minusta tuntuu että Salmenniemen ajatus on harhautunut kesken työnteon ja hänellä on jäänyt väliviivanäppäin päälle. Neuvona antaisin, että tietokoneessa on myös näppäin, jolla saa pyyhittyä tekstiä (ja viivoja), jos käy pieni vahinko.

Pauliina Haasjoki on tehnyt kokoelmaansa Hiukset (Otava 2013) havaintoja niin luonnosta kuin ihmisen rakentamasta infrastruktuurista:

Virta on virran rantojen välissä.

Tie jatkaa tietä.

Olen samaa mieltä Haasjoen kanssa. Voisin lisätä, että myös meri on meren rantojen välissä. Sellainen kutkuttava ajatus jäi vaivaamaan, että voiko tie jatkaa joskus polkua eikä vain tietä?

Haasjoki kysyy teoksessaan: Mitä hiukset ovat? Ja vastaa siihen itse: Se osa ihmisissä mikä eniten muistuttaa lehtiä tai piirtää kulkemisen viivoja.

Kyllä minä Haasjoki nyt sanoisin, että kannattaisi käyttää Wikipediaa, jotta saisi tekstiin vähän tarkemman määritelmän. Eli näin: "Hiukset eli tukka tarkoittaa ihmisen päälaen, ohimojen ja takaraivon karvoitusta. Hiukset ovat pitkiä, ohuita ja kestäviä sarveiskuituja, jotka kasvavat päänahassa tiuhaan sijaitsevista hiustupista."

Nykyrunoilijoiden inspiroimana kirjoitin oman runoni kaupungista, jossa parhaillaan olen. Sen nimi olkoon piEtäri.

ÖhÖÖ

Kahviini halusin - - - - maitoa,

ostin piimää.
borssikeittoa rinnuksillani.

{Nevski prospekt kulkee sitä reu      nustavien

talojen välissä}

Mikä on taksikuski? Mies joka huijaa 300

ruplaa, on pudottanut hiuksensa, lehdetön.

Pieni suomalainen kirjakerho

Löydä suosikkisi 1 kirjan valikoimasta!

Tutustu heinäkuun kuukaudenkirjaamme!

Pienestä suomalaisesta kirjakerhosta on saatavilla yksi kirja, Jukka Behmin Viallinen valkaisuvoide. Helpota elämääsi valitsemalla yhden kirjan joukosta! Meiltä et voi tilata ihania lahjatavaroita! Valikoimissamme ei ole myöskään kukka-akvarelleja eikä grafiikkaa!

Heinäkuun uutuus!

Heinäkuussa kuukaudenkirjanamme on taas Jukka Behmin Viallinen valkaisuvoide! Pieni suomalainen kirjakerho kokosi lukijoiden mietteitä uusimmasta kuukauden kirjasta.

”Viallinen valkaisuvoide on ahmittu takakantta myöten. Lempeä, haikean hieno tarina monilla mausteilla. Hymyilin, nauroin ja itkin. Ehkä jopa mietin, miten olla parempi ihminen. Pakitin sivuja taaksepäin, koska halusin muistaa hienon lauseen, joka pysäytti ensimmäisellä lukukerralla. Nälkäkin tuli muutamaan otteeseen.”

Mervi R

”Toivon, että arvoisasta herra Patilista on tulossa piakkoin uusikin kirja.”

Siru P

”Olin tutustunut herra Patiliin sarjan ensimmäisessä osassa, ja nyt toista osaa lukiessani hän tuntui paljon tutummalta tyypiltä. Tämän sarjan kanssa voin ilokseni todeta, että tarina kantaa, ja toivon todella että Behm päätyy jatkamaan herra Patilin seikkailuja.

   Luulen, että tässä sarjassa olisi mahdollisuudet vaikka mihin, koska olen aistivinani samaa henkeä kuin Mma Ramotswe -kirjoissa. Behm on luonut kepeän ja dekkarimaisen tunnelman, joka ei kuitenkaan ole väkivaltainen tai julma.

   Behm kuvailee Intiaa ja sen kulttuuria herkullisesti. Melkein pystyin haistamaan nenässäni intialaisen ruuan tuoksun, sitäkin kirjailija kuvaa taitavasti. Viallisessa valkaisuvoiteessa lämpö ja huumori tekevät lukemisesta mukavaa. Kun Behm kuvailee herra Patilia ja tämän tutkimuksia, en voinut olla hymyilemättä.

    Viallista valkaisuvoidetta voin suositella monenlaiselle lukijalle. Dekkarin lukijoillekin tämä on hyvä kirja, sillä kukapa ei kaipaisi väkivallan väliin kevyempää rikoksen ratkaisua? Tutustuakseen herra Patiliin ei tarvitse olla dekkarinystävä, sillä tämä on niin humorinen ja lämmin sarja, että pulmien ratkaisu tulee siinä sivussa.”

Lukutoukan kulttuuriblogi / Krista

Myös kesäkuun kuukaudenkirjanamme oli Viallinen valkaisuvoide.

"Viallinen valkaisuvoide on ihana, lupsakka kirja, jossa ei mässäillä väkivallalla, vaan ratkotaan arvoituksia, joihin poliisi ei juuri puutu. Kirjassa on aivan herkullisia kohtia, joita tekee mieli lukea vieruskaverille ääneen, koska siten ne ovat vielä maistuvampia."

Kirjavinkit / Kini

"Tarinan kuljetuksen myötä kirjassa hämmästellään maailmaa ja esimerkiksi sitä, miksi tummaihoiset haluavat vaalentaa ihonsa ja vaaleat taas ruskettua auringossa. Kirjaa oli miellyttävä lukea, ja seikkailu oli sopivan jännää – ei siis murhia ja joukkosurmia tässä kirjassa."

Mari A:n kirjabologi

Kokeile sinäkin valkaisuvoidetta!

Siis jo JOPA viisi ihmistä on pitänyt kädessään Viallista valkaisuvoidetta! Pidä sinäkin! Pieni suomalainen kirjakerho toivottaa lukijoilleen hyvää kesää ja loppuvuotta Jukka Behmin Viallisen valkaisuvoiteen parissa!

Syyskuun kuukaudenkirjamme. Ja lokakuun.

Kouvolan Jack Sparrow

Kirjailijan on väitetty olevan tuote, vaikka myynnissä ei ole kirjailija vaan hänen kirjansa. Jos kirjailija on tuote, kirja on kai oheistuote.

Kun kirjailija tunnetaan, hänen kirjansa myy paremmin kuin kirjailijan, josta kukaan ei ole kuullut. Siinä tuotteistamisen ja kirjamyynnin lyhyt oppimäärä.

Tunnetun kirjailijan nimi synnyttää mielleyhtymän. Naamakarvainen Tuomas Kyrö kyllä ei mielensä pahoittaa. Sofi Oksanen, se rastoilla kehystetty Harry Potter, jonka kasvoilla helmeilee ärtymys ja litra meikkiä. Jos Jari Tervo tervehtii, sekin on vitsi tai vittuilua.

Eniten taitaa olla meitä Matti Vanhasta muistuttavia sattumakynäilijöitä, jotka sulautuvat harmaan tapetin väreihin.
 

Muotimallistomme luoja on AD Nunnu Halmetoja.

Jari Järvelän kirjoittaessa WSOY:lle kustantamon markkinointijohtaja ehdotti perheasioiden sotkemista ja rakastajattaren hankkimista Thaimaasta. Siten kirjailija näkyisi kuulemma enemmän lehdissä.

Olisiko mitään muuta tehtävissä?

Ari Wahlsten asteli kirjailijaliiton kevätpäivillä T-paidassa, johon oli painettu hänen kovaksikeitetyn dekkarinsa Kuka pelkää mustaa miestä? kansi. Kustantamo Kosmos oli kehottanut pukeutumaan paitaan aina kun kirjailija harhautuu ihmisten ilmoille.

Seuraavan kirjani Viallinen valkaisuvoide kustantaa Reuna. Uusi kustantamo, uudet kokeilut. Kirjan tuoteistaminen on edennyt niin, että kirja julkaistaan pehmeäkantisena ja pokkarinkokoisena, mutta tekstikooltaan lukijaystävällisenä.

Uuden tuotemallistomme sandaalit.

Julkaisu on ovelasti Kouvolan dekkaripäivien yhteydessä, niiden keskuudessa, jotka eivät voi elää ilman jännityskirjallisuutta. Tarjoiluna on intialaista pirtelöä mangolassia, sillä sijoittuuhan kirja Puneen.

Kirjastani on myös oma vaatemallisto. Siihen kuuluu T-paita ja sandaalit. Niihin painetut kuvat naisen vasemmasta silmästä on napattu kirjan kannesta. Muotivillitystä en odota syntyväksi, eikä mallistoa saa valistuneilta jälleenmyyjiltä kautta maan. Ajattelin tassutella kengissäni ihan itse.

Oma tuotteistamiseni on vielä enemmän vaiheessa. Tehokkainta olisi kai olla kolmen hyvin myyvän kirjailijan, Kyrön, Tervon ja Oksasen, risteymä.

Pitäisi kasvattaa parta ja hankkia rastat. Maalata silmät ja puuteroida posket ja vittuilla raskaasti. Lopputulema tuntuu tutulta. Sehän on Pirates of Caribbean -leffojen kapteeni Jack Sparrow. Kouvolan kaduilla erottuisin ja turpiini ottaisin.

Sarja jatkuu, insinööri polkee

                             

Näin hienon kannen teki Nunnu Halmetoja.

Intialaiseen pyöräkorjaamoon sijoittuva Herra Patil ratkaisee -sarja on edennyt toiseen osaan.

   Viallinen valkaisuvoide on ollut jo jonkin aikaa valmiina, ja työn alla on ollut ihan muunlaisia (ja paljon kylmemmässä paikassa tapahtuvia) kirjoja, mutta kiva on saada jatko-osa ulos.

   Se julkistetaan muuten 10.6. Kouvolan Dekkaripäivien alkajaisiksi. Tervetuloa tutustumaan kirjaan ja kilistelemään mangolassia!

   Ja sitten lyhyesti juonesta. Uudessa kirjassa Patilien pyykinpesijän Anya Hublin kasvojen iho on mennyt pilalle hänen yrittäessään valkaista sitä. Pyöräkorjaamon johtaja, eläkelöitynyt insinööri Adhikara Patil lupaa etsiä kelvotonta tavaraa myyneen valkaisuvoidekauppiaan. Selvittämistä vaativat myös avunpyynnöt, joita on kirjoitettu kuulakärkikynällä Hindustan Timesin sivuille. Miksi juuri Adhikara Patilin aamiaispöydässä lukemaan lehteen on ilmestynyt ylimääräistä tekstiä?

   Adhikara Patil saa tutkimuksiinsa apua nuorelta apulaiseltaan Fateenilta. Sanansa sanottavana on myös isoäiti panji Kaneshalla, joka on varsin tarkkanäköinen, vaikka ei näe paljon mitään.

   Herra Patil korjaa pyöriä ja epäoikeudenmukaisuuksia rauhalliseen tahtiinsa, arrakkia siemaillen ja mangopuun varjossa lorvien. Hänellä ei ole mihinkään kiire Punen pilvettömän taivaan alla, ellei sitten leikittämään tyttärentyttäriään Neelaa ja Noopuria. Huolta paahteisiin päiviin tuovat vain hänen vaimonsa Mahajadeemin pahenevat selkäkivut.

  Juonenkuvaus on melko suora lainaus kustantajana katalogista. Samoin myyntipuhe, jonka lisään vielä tähän loppuun: "Viallinen valkaisuvoide on eksoottinen kattaus Intian makuja ja hajuja, rakastettavia henkilöitä, omalaatuisia mysteereitä, elämänviisautta ja lempeää huumoria."

Edellisestä kirjasta Lahjoja norsujumalalle sanottua:

Tämä on kuin helmi, koru, valonsäde. Kirjaa lukiessa tuntuu kuin maailma muuttuisi jotenkin siedettävämmäksi ja pienemmäksi. Hyvällä tavalla.

#Kirja / Jane

Dekkaripäivien ohjelma nähtävänä täällä: www.dekkaripaivat.fi/node/686

Tule taivas kultainen

Taivaallinen kenkä on kultainen.

Tänään meillä täällä Vanhojen kirjastokirjojen katsauksessa on vuorossa kirjastoluokka 23.6. Ja siinä avainsanoina näyttävät olevan profetiat, eskatologia, apokalyptiikka ja maailmanloppu.

Silmät sidottuina työnnämme arvontakäden hyllyä kohti ja nappaamme opuksen. Ja mikäs sieltä mahtaa tulla? Jotain pehmeäkantista... jahas... kannessa on kuva meressä seisovasta miehestä, jonka kädestä lähtee sähköä taivaaseen tai toisinpäin. 

Kirjan ovat kirjoittaneet Jukka Rokka ja Leo Meller ja kirjan nimi on Kuoleman porteilla. Julkaisija on Kuva ja Sana, julkaisuvuosi 1999. Avaistaanpa kirjanen ja katsotaan, mitä se pitää sisällään.

***
Kirjassa profeetat Jukka ja Leo kertovat kuolleista herättämisestä ja ihmisistä, jotka ovat käyneet taivaassa, mutta joutuneet palaamaan takaisin. Tietoa taivaan yksityiskohdista antaa lähetyslääkäri Percy Collett, joka vietti siellä viisi ja puoli vuorokautta Jeesuksen, Aabrahamin, Mooseksen ja kumppanien vieraana.

Percyn matkan ansiosta lukija oppii taivaasta seuraavat asiat:

* Taivaan porttirivistö on leveydeltään 3,2 kilometriä. Portit avautuvat kuin supermarketin ovet.

* Taivaassa olevassa kaupungissa on 12 000 osastoa. Se on kuution muotoinen ja joka suuntaan 2 400 kilometriä pitkä.

Kristittyjen asuinsijan etuoven avain.

* Jumalan valtaistuin näkyy kaikkialle. Sen korkeus on 3 200 kilometriä. (Jumalan kasvoja ei näy.)

* Kristittyjen asuinsijat on rakennettu Jumalan valtaistuimen ympärille. Kristityn asuinsijan koko riippuu siitä, kuinka monta sielua hän on voittanut elämänsä aikana.

* (Percy Collettin asuinsija oli 1 120 kilometrin korkeudessa kaupungin alatasosta. Hänen asuinsijassaan oli 7 huonetta.)

* Jeesus vastaa asuinsijojen rakentamisesta. Rakennusmateriaalina on kulta. Koristeluun Jeesus käyttää timantteja, safiireja ja onykseja. Jos joku haluaa enemmän kiviä, Jumala luo niitä lisää.

* Myös tiet on tehty kullasta.

* Kukat kasvavat ylös kultapölystä, eivätkä kuihdu ikinä.

* Taivaan ympärysmitta on 3,2 miljoonaa kilometriä. Percy kiersi sen ympäri taivaallisella ajoneuvolla. Matka kesti vain minuutin tai pari.

* Taivaallisessa ajoneuvossa on ajovalojen sijasta kaksi ihanaa kerubia kummallakin puolella. Istuimet ovat kuin pehmeintä silkkiä. Ajoneuvo on tehty kullasta ja koristeltu timanteilla. Jeesus antaa sen taivaaseen pääsevälle.

* Taivaassa rukoillaan lakkaamatta. Paitsi sapattina. Silloin siellä palvotaan Jumalaa.

* Rukoukset nousevat kuin savu.

Taivaassa koristeena käytetään kultaisia palloja.

* Elämän virran pituus on 321 860 kilometriä.

* Taivaassa ei kukaan sairastu eikä sure.

* Taivaassa ei ole hammaskipua. Siellä voi syödä juhlapöydästä kaikkea, mitä haluaa.

* Kun jotain tapahtuu, soi pasuuna. Joka päivä kaikki toiminta keskeytyy, kun taivaassa kuunnellaan maan uutiset.

* Taivaassa ei ole sänkyjä, koska siellä ei nukuta koskaan.

* Kun sielu voitetaan Kristukselle, se tehdään tiettäväksi kaikille pasuunansoitolla.

* Taivas sijaitsee mahdollisesti lähellä Pohjantähteä.

***
Vanhojen kirjastokirjojen katsauksen toimitus on yhtä mieltä siitä, että taivas on varmasti mukava paikka. Tosin emme suosittele sitä niille, jotka pitävät hopeasta enemmän kuin kullasta ja hyvistä yöunista enemmän kuin valvomisesta.

Eikä se ole ihan niidenkään juttu, jotka eivät niin välitä vaskipuhaltimista ja nolostelevat ajaa hienoilla autoilla.

Me täällä Vanhojen kirjastokirjojen katsauksessa toivotamme kaikille lukuiloa! Rohkeasti vaan osastolle 23.6.! Sen jälkeen Scifi-hyllyn kirjat tuntuvat vaisuilta ja mielikuvituksettomilta.

Odin rukouskirja

Rukouksia koteihin ry:n julkaisema Odin rukouskirja hoitaa katupartiomiesten hengellistä elämää. Odin rukouskirja kulkee elämänkaaren mukana niin arjessa kuin juhlassa, tukee kilvoittelua ja paljastaa elämän kipupisteitä. Kirjan valmiit rukoukset eivät ole ainoa tapa rukoilla, mutta ne voivat auttaa katupartiomiestä jutustelun alkuun Jumalan kanssa.

Saimme nähtäväksi muutamia otteita uudesta rukouskirjasta:


Herra,
maailmassa tapahtuu paljon pahaa.
On sotia ja vainoja,
miehiä lähtee pois kodeistaan ja yrittää tulla maahamme.
Rakas Jumala, johdata heidät kaikki Ruotsiin.


Jumala,
anna meille valpas mieli
kun partioimme kaduilla.
Anna silmämme nähdä,
jos vaimomme rientävät
maahanmuuttajamiesten luo.



Jeesus,
kotimme lähelle on muuttanut musta mies.
Anna hänelle lohdutusta
niin että naistemme ei tarvitse
lohduttaa häntä.
Älä anna hänen saada pimppiä,
niin kuin mekään emme saa.



Herra,
anna Suomen naisille voimia.
Anna heidän pysyä vahvoina.
Sinä näet,
että ajassamme
on paljon kiusauksia.
Varjele
vaimojamme ja tyttäriämme
mokkakikkelien houkutuksilta.





Jeesus,
kerroin tänne muuttaneesta
mustasta miehestä.
Siunaa häntä, ettei hänen
tarvitsisi elää sosiaalietuuksilla.
Älä anna hänen kuitenkaan
viedä meiltä meidän työpaikkojamme.
Olisiko, Herra, kohtuullista
että hänellä ei olisi uudempaa autoa
kuin minulla? Eikä omistusasuntoa?
Ei hienoa älypuhelinta.
Opeta hänelle nöyryyttä.


Rakas Jumala,
kiitos, että olet antanut minulle elämän
ja valkoisen ihon.
Joillakin miehillä on tumma iho
ja isot kikkelit.
Jeesus, olen rukoillut
että tekisit minunkin
pippelini vähän isommaksi.
Jos se ei ole mahdollista,
pyydän, että mamulla ei seiso.
Amen.